vertaistuki ja kirjoittaminen

kaipaan vertaistukea! ihmisiä, joille sepittää nämä samat asiat uudelleen ja uudelleen. tämä kirjoittaminen toimii nyt jonkinlaisena keinona, sillä inhoan/ pelkään puhelinta. eikä minulla oikeastaan edes ole ihmistä, jolle osaisin soittaa vain puhuakseni siitä, miltä minusta tuntuu. kirjoittamisessa on vain se puute, että se ei anna väylää kehenkään. en näe reaktiota. enkä edes tiedä, tavoittaako täällä kirjoittaminen montaakaan vertaista. ja että ovatko kokemukseni tuttuja heille. jään lopulta yksin kaiken kirjoittamani kanssa.

kuitenkin kirjoittaminen on henkireikäni. kirjoittaminen on jonkinlainen prosessointikeino ja samalla tapa jakaa oma kokemus. olen pohtinut usein, että mikä tarve tätä on jakaa. enkä ole keksinyt vastausta. kuitenkin tunnen, että sisälläni palo, joka panee kirjoittamaan. se on tunne, että tekee mieli koskettaa lukijaa, toista ihmistä. tunne, että haluaa jotenkin avata elämää elämän näköisenä, ja pukea sitä sellaisilla sanoilla, joilla se tulee lähelle ja ymmärrettäväksi.

samalla tämä on minulle nyt ainoaa terapiaa. en jaksa ajatella, että pitäisi mennä jonnekin juttelemaan. ensin varata aika, sitten selviytyä liikkeelle, uskaltaa kohdata taa uusi ihminen ja alkaa avata elämäänsä. kohdata jokainen häpeän, syyllisyyden ja pelon tunne uudelleen, uudessa ympäristössä. sellainen on niin kuluttava ajatus, vaikka tiedän, miten paljon siitä voisin saada.

tänään kirjoitin elämäni ensimmäisen kerran millekään keskustelupalstalle. odotan mielenkiinnolla, saanko sieltä vertaistukea… ehkä! se tuki tuntuu nyt kaikkein odotetuimmalle. sen avulla varmaan saisin omaa itsetuntoani jotenkin nousuun.