Maaria Leinosta

Kuuntelen ihmetellen
ihmistä,
joka kertoo
mitä hänelle todella kuuluu.
Avoimesti.
Rehellisesti.
Nöyrästi.
Ei sano
että kiitos hyvää
tai eihän tässä erikoista.
Melkein kadehdin
vaikka ei kuulukaan hyvää
kertojalle.

Toisilta ylpeys sulkee suun
toisilta pelko.
Mutta kun kivun toleranssi
ylitetty
pelolla ja ylpeydellä
ei enää sijaa.
On vain kirkas tuska.
Kuin auringon nousu
häikäisevien hankien yli,
viiltävä valo.
Tai salaman viilto
yön pimeydessä.
Selkeä. Tosi.

– Maaria Leinonen

Ja eräänä päivänä
sinä riisut uhman ja kaunan
tarpeettoman vaatteen
ja opettelet elämään sen kanssa.
Ehkä et vielä sovussa,
et ainakaan ystävänä.
Mutta alistuminenkin
ja rauha,
ei vielä lumen viileää
ylpeää rauhaa
vaan syysaamun rauhaa
hallayön jälkeen
väistämättömän rajalla.

– Maaria Leinonen

Miksi puhuisin
tämän kipuni?
Ja kenelle?
Joku uskoo,
että tuskasta puhuminen
vain lisää sen valtaa.

Kuitenkin odotan
muiden puhuvan.
Kuitenkin iloitsen
jokaisesta
joka saa surunsa sanoiksi,
kyyneliksi.

Tuijotan mykkänä
mykkää taivasta.
Tiedän,
että simpukkasielussani
kivi pysyy kivenä.
Mutta haava
haava hiertää
kun kuuntelen
että puhuisit
omasi.

– Maaria Leinonen
 

Suhteet Oma elämä Suosittelen