muutosvastarinta

ihan kamalaa tällainen, että joutuu vaihtamaan kotia. vaihtamaan tutut maisemat, tiet ja ulko-oven. tutut äänet, tuoksut, tunnelmat ja valot. että joutuu noin vain sopeutumaan uuteen ympäristöön ja taloon, pihaan ja seiniin. olen viikon  ollut aivan poikki ja rikki, kun olen muuttanut koko omaisuuteni uuteen osoitteeseen. fyysinen työ ei niinkään väsytä. mutta kaikki tämä henkinen! miten se voikin ottaa niin lujille!?

eilen ajelin entisen kodin maisemissa. vaikka miten ajattelin, että sinnehän voin aina palata pyöräilemään ja lenkkeilemään, niin silti tajuan, että jotain on peruuttamattomasti ohi. että se ei ole ollenkaan sama asia kuin asua siellä. vanha koti näytti tyhjänä jotenkin lohduttomalle. yksinäiselle.

ja ihan pahinta on se, että MERI jää. ja meren tuoksu, äänet ja valot. pitkä, rauhoittava ulappa. meri on sielunmaisemani!

nyt täytyy vain alkaa sopeutua siihen, että ympärillä on naapureita yli oman tarpeen. vilinää on jokaisen ikkunan takana, ja ovella seisoo usein joku ennestään tuntematon pieni poika tai tyttö hakemassa leikkikaveria. kaikki täällä tuntuu vielä vieraalle. ja se ahdistaa kovasti tällaista laistani turvallisuuden hakuista arkajalkaa. mutta ehkä tähän tottuu… kunnes vuoden päästä on edessä uusi muutto. silloin kuitenkin toivottavasti omaan uuteen kotiin!