keskittymistä

minulla on kotitoimisto. se on omalla tavallaan varsin hieno juttu! minun ei tarvitse aamuisin käynnistää jääkylmää autoa lähteäkseni hytisevänä jumiutumaan aamuruuhkaan. minun ei tarvitse iltaisin tarkistaa, onko työkansio pakattuna ja jääkaapissa eväät valmiina. minun ei myöskään tarvitse stressata, onko kadut aurattu tai hiekoitettu. minun tarvitsee vain nousta sängystä, pukea aamutakki ylleni, napsauttaa kahvinkeitin päälle ja laahustaa työhuoneeseen. kuulostaa kovin simppeliltä ja leppoisalta. jälkimmäistä se toki onkin, jos suljen silmäni keittiön sotkuilta, sijaamattomilta vuoteilta ja pyykkikasalta. sillä vaikka miten aina aion, minä en kuulu niihin naisiin, jotka iltaisin huolehtivat pyykittiskitsotkut…

vaikka kotonani on perussiistiä aina, olohuone on viihtyisä ja työhuonekin toimiva kokonaisuus, niin aamut ovat minulle todellinen haaste. olen opetellut ajattelemaan, että ”nousen nyt, puen, peseydyn, keitän kahvit ja sitten istun koneelle…” ja vaikka se ns. normaalille aikuiselle on jokseenkin automaattinen rutiini, niin ei minulle silti. minun on joka aamu sanottava itselleni, miten toimia. toisina aamuina se sujuu hyvin, toisina istun 5 tuntia aamutakissani nälkäisenä ja tuijotan tietokoneen ruutua saamatta kuitenkaan oikein mitään aikaiseksi. olen silti tekevinäni töitä. ja kun sitten havahdun ajan kuluun ja näläntunteeseen, niin ryykään keittiöön todetakseni tiskit. samalla muistan petaamattoman vuoteen ja puhdistamattomat kasvot. alankin sitten tehdä näitä kaikki yhtäaikaa. aloitan tiskejä, mutten voi hoitaa asiaa loppuun saakka, kun mielessä pyörivät jo pyykkikoneessa odottavat pyykit. ja kun kannan puhdasta, kuivunutta pyykkiä makkariin, en tiedä, mihin laskea pyykit, kun alan jo mielessäni pedata vuodettani. huomaan kaiken touhuamisen hankaluuden johtuvan aamutakista, joten niinpä aloitan svussa myös vaatteiden vaihtamisen. usein löydän itseni ripustamasta pyykkejä kuivumaan puolipukeissa. se johtuu siitä, etten millään aina ehdi tai jaksa ajatella loppuun asti, minkä paidan pukisin päälleni. on helpompi sitten tehdä loppuun, tai ainakin jatkaa, jotain käsillä olevaa hommaa.

pääni sisällä on kaaos. tiettyjen päivän rutiinien ”kaatuessa päälle” tunnen joka kerta voimattomuutta ja avuttomuutta. säntään tehtävästä toiseen ja hoen itselleni, että ”ensin tämä homma tästä, sitten vasta seuraava…” ja kun lopulta olen saanut kodin hommat hoidettua silloisen päivän vaatimusten ja tarpeiden mukaisesti, tajuan joka kerta, että homma sinäänsä oli melkoisen pieni ja nopea hoitaa. ja hämmästyn usein, miten vaikealle sen aloittaminen ja jatkaminen (sekä tietty järjestelmällisyys) alussa tuntui.

palaan sitten takaisin koneen äärelle toteamaan, että koneella on avonaisena aloitettu artikkeli. artikkeli on jäänyt kesken joko lauseen tai jopa sanan kesken. enkä tietystikään kuollaksenikaan muista, mitä olin ajatellut kirjoittaa… mielessä on kyllä aavistus, että se oli joku hyvä ajatus, joka sopisi niin aiheeseenkin. mutta kun se ei tule mieleen, niin ei silloin tule!

ja juuri kun alan taas päästä takaisin sisälle artikkelini aiheeseen, ovikello soi…