elämä on melkoista vuoristorataa. olkoon se miten kliseistä tahansa, niin toisina aamuina se ei lohduta yhtään. valoisan kevään ja riemukkaan alkukesän jälkeen on ollut aika hiljentää ja valitettavasti myös jotenkin vaipua. muutto uuteen kotiin muutti arjen, rutiinit ja turvallisuuden tunteen.
PELKO, KAUHU JA AHDISTUS
on ollut pelottavaa lähteä ulko-ovesta, kävellä pihalla tai peruuttaa auto ja suunnata jonnekin. olen jumiutunut liikaa kotiin, neljän seinän sisälle uskaltamatta välillä liikahtaa minnekään. postilaatikolla tai roskiksella en ole käynyt ollenkaan. autoon kyllä kävelen ja ajan täältä pois, mutta iltakävelylle en ole uskaltautunut näille vieraille teille, vieraiden ihmisten eteen lähteä. ja sanon ”eteen” siksi, että sosiaalisten tilanteitten pelkooni kuuluu erittäin epämiellyttävä tunne, että tulee jotenkin kokonaan nähdyksi. luulen tämän liittyvän johonkin ihmisen käsittelemättömään häpeän tai syyllisyyden tunteeseen. vaikka kyllähän noitakin tunteita on käsitelty! pelko on voimakas sana, mutten oikein osaa muutakaan sanaa käyttää siitä tunteesta, jota koen toisinaan sosiaalisten ympyröiden sisällä. kauhu olisi aivan liian voimakas. ja ahdistus taas ei kuvasta koko tunnetta. käytän siis sanaa pelko, ja se sisältää osaksi kauhua, lamaantumista, häpeää, ahdistusta ja jonkinlaista hallinnan puutteen tunnetta.
ja kun sitten kierryn näihin tunteisiin, jumiudun kotiin ja keksin valtavan kasan VALTAVAN hyviä (teko-)syitä olla lähtemättä kauppaan, kirjastoon, hammaslääkäriin, yliopistolle tai minne tahansa kotioven ulkopuolelle. saatan kyllä käydä jossakin persoonottomana pikaisesti. kuten kaupungilla. jostakin syystä tunnen siellä olon lähes aina turvalliseksi ja selviydyn siitä, kunhan ei tarvitse kohdata ketään. ja kunhan olen harkinnut jokaisen liikahduksen valmiiksi, etten joudu yllättäviin tilanteisiin, joissa pasmat sekoaa ja alkaa ahdistaa. sen enempää analysoimatta tässä pelkojani tajuan että osaksi niissä on kyse hallitsemisesta, itsehillinnästä, epäonnistumisen pelosta, perfektionismista sekä häpeästä, kuten jo aikaisemminkin mainitsin.
en osaa kuvitella, mille puolisostani, lapsistani, ystävistäni tai muista läheisistäni tuntuu, kun kerron tunteistani tai kun jumiudun kotiin itkuisena ja välttelen kaikkea yksin lähtemistä. luulen, että ainakin yhtä vaikeaa heidän on ymmärtää, mille minusta tuntuu vaikka miten selitän ja selitän. kuulostan varmasti hyvin usein laiskalle, tekosyitä keksivälle ja vastuuttomalle siivelläeläjälle, kun vetäydyn lähtemästä kauppaan tai käyttämään lapsiani hammaslääkärissä. näistä vastuista vetäydyn vain pahimmissa tapauksissa. eli en suinkaan voi hoitaa asioita vain niinä päivinä, kun liikkuminen ja sosiaaliset tilanteet on helppoja. tällöinhän luultavasti en juurikaan hoitaisi velvollisuuksiani. eli näennäisestä itsevarmuudesta ja jopa ylpeältä näyttävästä liikkumisestani huolimatta liikun ihmisten ilmoilla lähes poikkeuksetta oman mukavuusalueeni ulkopuolella. (olen kuullut, ettei ihminen kehitykään muualla, joten toivottavasti minussakin tapahtuisi jotain kehitystä.)
kun ajattelen miestäni, uskon että hänellä on usein rankkaa katsella, miten pelko välillä saa otteen ja minusta ei olekaan niihin ns. normaaleihin arkipäivän askareisiin, joihin vielä viime viikolla suhtauduin aivan valoisin mielin. itselleni on raskasta (tuo sana ei riitä kuvaamaan koko tunnetta!) tuottaa aina uudelleen ja uudelleen toiselle se pettymys, että taas olen tässä kunnossa, vaikka vielä hetki sitten kaikki oli hyvin. pelko, sosiaalinen rajoittuneisuus ja jumiutuminen syövät aina väkisin valmiiksi jo vasta rakentumassa olevaa itsetuntoani. on inhottava joutua myöntämään omille läheisille, että edellenkään en ole vapaa rajoitteistani. tunnen joka kerta pettäväni toiset. tuottavani pettymyksen ja menettäväni uskottavuuteni. joka kerta alan hävetä itseäni ja inhota heikkouksiani. vaikka samalla ymmärrän, että olemme jokainen keskeneräisiä, ja että jokaisella on omat taistelunsa ja heikot puolensa.
toisaalta haluaisin kuulla läheisteni ajatuksia ja tunteita, toisaalta pelkään niitä. olen kuitenkin havaitsevinani ainakin tiettyä ristiriitaisuutta ja epäuskoa. mieheni, joka on varsin miehekkään putkiaivoinen ja mustavalkoinen tietyissä asioissa, meinaa välillä täysin menettää hermonsa, minkä ymmärrän häneltä täysin. surullista silloin on se, että olen itse herkimmilläni, ja loukkaannun helposti toisen kommenteista. silloin en oikein muuta osaa sanoa, kuin etten ole ilkeyttäni tai laiskuuttani pelkojeni kanssa lukossa, ja että antaisin mitä tahansa päästäkseni vapaaksi. ja lisäksi voin aina luvata jatkavani terapiaa niin kauan kuin suinkin on tarpeen… mutta muuta en voi luvata, vaikka miten haluaisin.
TURHAUTUNEISUUS JA ÄRTYNEISYYS
kun alan pelätä, sitä ennen on luultavasti tapahtunut jotain. suurimmaksi osaksi se on kuitenkin jotain sellaista, mitä en osaa tunnistaa. väsymys on kuitenkin ainakin yksi riskitekijä. väsyneenä tulen ärtyisäksi, ja ärtyisänä haastan riitaa, ja riitaa haastavana tulen provosoituneeksi ja tämän kehän pyöriessä alan tuntea valtavaa syyllisyyttä. syyllisyyden tarttuessa toisesta kädestä, tarttuu toiseen käteen turhautuneisuus. ja lopulta minulla ei ole hajuakaan, oliko ensin muna vai kana. näiden tunteiden keskellä tunnen joskus itseni täysin lamaantuneeksi. näihin päiviin kuuluu aina herkkyys ääniin, valoihin ja hajuihin. olen herkkä niille muutenkin, mutta tuolloin herkkyys vähintäänkin kaksinkertaistuu. olen silloin herkkä myös liikutukselle, kosketukselle, tunnelmille ja kaikelle mikä voi jotenkin koskettaa sisintäni. elän tuolloin toisaalta luovaa, intohimoista, värikästä ja aistikasta elämää, mutta kanavoimattomina tunteet alkavat kiertää kehää ja turhaudun pyykkäämään, tiskaamaan, imuroimaan, silittelemään, selittelemään, kokkaamaan ja olemaan äiti, vaimo ja ihminen. menetän usein johdonmukaisuuteni, ja mielipiteet saattavat mennä laidasta laitaan. tällöin olen myös levoton, huonomuistinen, räjähdysherkkä ja vetäytyvä.
ja millaistahan on elää miehenä tällaisen naisen rinnalla? tai millaista lapsilla on, kun äiti kiertää kehää olohuoneen matolla ja yrittää saada jonkun tolkun päiviinsä? entä ystävillä, joiden viesteihin en välttämättä vastaa mitään, puheluista puhumattakaan? mitä läheiseni kokevat ja tuntevat? miten paljon vien heidän voimiaan, ja annanko mitään tilalle? mieheni varsin suorasanaisen palautteen ansiosta teidän, että elämä rinnallani on haastavaa. enää minua ei niin loukkaa kuulla siitä, sillä olen tajunnut (ja päättänyt vakaasti pitää siitä kiinni!), että olen SYYLLINEN ja VASTUUSSA vain puolikkaasta koko avio-onnea. miehelleni jää toinen puoli. opettelen hoitamaan oman puolikkaani. (hakemalla itselleni apua, huolehtimalla jaksamisestani, keskittymällä elämään Omaa Elämää, sitoutumalla rakkauteen ja pyrkimällä aina tilaisuuden tullen kaivamaan elämästä esiin jotain, mille nauraa.) lapset ovat keskittyneet lähinnä positiivisen palautteen antoon. miten viisaita lapsia! ja miten hirveästi minulla on heistä oppimista!! ne ei ole kyselleet kiukuttelun perään, mutta hyvinä aikoina muistavat lähes päivittäin sanoa, että niillä on ihana äiti. ikinä mikään ei ole kannustanut enempää, tai edes yhtä paljoa, olemaan heille mahdollisimman kiva huonoinakin päivinä. minulla on maailman fiksuimmat, ihanimmat, valovoimaisimmat ja rakkaimmat lapset! tuosta asiasta olen äärettömän kiitollinen – turhautumisenkin keskellä.
MUITA VAIKEITA TUNTEITA
koska nyt päätin puhua VAIKEISTA tunteista, en ala vakuutella, että elämässäni on paljon niitäkin hyviä, loistavia, kauniita ja voimaannuttavia tunteita. sehän on täysin päivänselvä asia! toivottavasti osaan kirjoittaa niistäkin joskus. on ihmeellistä, miten monenlaisia tunteita elämään mahtuu. minulle vaikeimpia tunteita tunnistaa ja tunnustaa ovat varmasti vahingonilon, kateuden, ahneuden ja ilkeyden tunteet. ne ovat silti valitettavan tuttuja tunteita nekin. ja silloin kun elämäni kiertyy väsymyksen ja pelkojen kehään, huomaan myös näiden tunteiden nousevan pintaan. on äärimmäisen vaikeaa iloita facebookissa suursiivousurakkansa päätökseen saaneen ystävättären hehkusta, vaikka syvällä sisimmässäni tiedän sen valtavan tyydytyksen tunteen, joka sellaiseen liittyy. samaisessa facebookissa tuntuu niinä päivinä olevan erityisen paljon ärsyttävän reippaita, rohkeita, kauniita ja positiivisia ihmisiä! silloin tekisi mieli kirjoittaa omaksi päivityksekseen: ”mikä ihmeen näyteikkuna tämä fb oikein on!???” ja onpa ollut joskus hilkkua vaille, etten ole kirjoittanutkin. mutta järki on sentään vielä ohjannut. ainakin tässä asiassa.
lisäksi häpeän ja syyllisyyden seuralaisena tulee helposti ehkä liiankin nöyristelevä ja anteeksipyytelevä tunne. vaikka nöyrä saa olla, ja anteeksi on tarpeellista osata pyytää, niin silti omaa sieluaan ei saisi talloa. omaa itsekunnioitustaan ei saisi menettää, sillä se on lopulta pohja kaikelle kunnioitukselle. lopulta minun on oltava edes suunnilleen tasapainossa itseni kanssa, että voin suhtautua läheisiini aidosti, rehellisesti, avoimesti, sopivalla herkkyydellä, riittävällä kunnioituksella sekä ehdottomalla rakkaudella. minulla on tässä kovasti paljon opeteltavaa!
