viime joulukuun tunnelmista on pian seitsemän kuukautta. aika on mennyt nopsaa, mutta samalla olen pitkästynyt usein. päätin kevään aikana, että lähden opiskelemaan loppuun yli kymmenen vuotta sitten aloittamani opinnot. ja kun aloin keskittyä siihen ajatukseen, tajusin, että joudun kovasti rajaamaan tekemisiäni, etten anna niiden hajota taas moneen suuntaan. koko kevään aikana en ole ottanut mitään suurempaa työprojektia, vaan olen enemmänkin keskittynyt selvittämään opintojen tilaa. tarkoituksena oli ennen kesää saada täysin selville opintopisteet, puuttuvat suoritukset, puuttuvien suoritusten suoritustapa, ohjaavat opettajat, vaadittavat tenttikirjat jne. urakka jäi hiukan kesken, mutta lähes kaikki on valmiina elokuussa alkavaa rupeamaa varten. vain kielten opintoja koskevat suunnitelmat on kesken, kun en peloltani saanut kävellyksi yliopiston kielikeskukseen. yritän kuitenkin antaa sen itselleni anteeksi, sillä sain sentään käveltyä muihin laitoksiin ja muiden opettajien tykö. se vaati ison ponnistuksen. niin kuin koko yliopiston sisälle käveleminen. on järkyttävää, miten arka sitä voikaan sisällään olla! ja miten hyvin sen kaiken voi peittää. ikinä kukaan ei uskoisi, että vapisen sisimmässäni kuin haavan lehti ollessani yliopistolla. vielä olisi heinäkuu aikaa harjoitella rentoutumaan siinä ympäristössä. kun nyt vaan jaksaisi hyödyntää tämän ajan.

kotona meillä on meneillään muuttoprojekti. olen valmiiksi kuollut ajatellessani koko siivous- ja pakkaamisurakkaa. eikä tilannetta ollenkaan helpota se, ettei tuleva asuinpaikka tunnu oikein mukavalle. nykyiseen verrattuna se on kaiken keskellä, keskellä hälinää ja ihmisiä, kaukana luonnosta ja lintujen laulusta. toki luonteelleni on muutenkin työlästä ja haastavaa kaikki, mikä rikkoo tutun, turvallisen arjen! muutos on pakollista mutta pelottavaa.

kuten otsikossa ilmaisin, olen tehnyt töitä. pitkästä aikaa toiminimelleni (ja vähäiselle ammattitaidolleni) on ollut käyttöä. ilman adhd-lääkettä olen saanut mukavasti tulosta aikaiseksi, ja siitä on ihan hyvä mieli. parempi mieli olisi, jos voisin täysin keskittyä töihini jossakin omassa työhuoneessani ilman että hyppään välillä pesemään pyykkiä, tiskaamaan, laittamaan välipalaa ja viikkaamaan vuoteita. kotona työskennellessä on täysin mahdotonta unohtaa kotityöt. lisäksi lasten kesäloman vuoksi täällä on jatkuva taustameteli, jota en voi (enkä edes halua) hiljentää, mutta joka koko ajan vie huomioni pois töistä.

adhd-lääkkeen lisäksi olen saanut (tai ainakin hakenut) apua neurologisesta kuntoutuksesta, johon minulla on kaupungin maksusitoumus, sekä kraniosakraali-terapiasta. lisäksi olen käynyt itsekseni ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa. molemmat terapiat tuovat samalla oman helpotuksensa arkeen mutta myös haasteensa. niiden myötä mieleen on noussut asioita, joille ei aikaisemmassa elämässäni ole ollut tilaa. hieronta taas on nostanut mieleen mielikuvia, joita en ole aikaisemmin muistanut. se on ollut vähintäänkin hämmentävää! ja välillä myös pelottavaa. jossakin sisälläni on aimo annos käsittelemätöntä vihaa, joka tuntuu nyt purkautuvan välillä melkoisella voimalla. samalla kun se sattuu, se myös puhdistaa ja  rentouttaa.

kuntoutumisen ja vähäisten töiden (ja muuton, uuden kodin suunnittelemisen ja kotitöiden) lisäksi olen alkanut koota runokokoelmaa. sen kanssa on samalla ihana ja kamala häärätä. omat runot on vähän kuin omia lapsia, että niiden kanssa on kovin herkkänä. toisaalta ihan sama, kuka niitä lukee ja mitä sanoo, mut toisaalta tuntuu, että niitä ei haluaisi antaa kenen tahansa käsiin. niin kuin ei lapsiaankaan. kirjoitan runoissani ehkä omassa taustayhteisössäni (perhe, sukulaiset, ystävät ja laajempi uskovaisten yhteisö) hiukan haastaviksi koetuista aiheista, kuten naiseksi kasvamisesta, seksuaalisuudesta, pitkän avioliiton ongelmista ja lapsuuden erilaisista puolista. toki nämä aiheet voivat olla haastavia kenelle tahansa, tai missä tahansa yhteisössä, sillä aina on haastavaa, kun joku ”nostaa kissaa pöydälle”. vaikka en ole nostamassa mitään suurta kissaa, enkä varsinkaan etsiäkseni syyllisiä tai osoittaakseni ketään sormella. runoni nousevat suurimmaksi osaksi omista sisäisistä ongelmistani, joiden vuoksi olen reagoinut omalla tavallani elämän erilaisiin puoliin ja tilanteisiin.

päättelen tämän sekavan kudelman nyt vailla minkäänlaisia käsityöihmisen taitoja tähän… voikaa hyvin!