adhd:sta riippumatta, tai juuri siitä johtuen, olen aika itsenäinen nainen. riippuu toki, miten itsenäisyys määritellään. mutta määrittelen sen itse jokseenkin näin: olen melkolailla henkisesti riippumaton miehestäni, hänen mielipiteistään tai huomiostaan, lisäksi olen ylipäätään riippumaton muiden ihmisten mielipiteistä. tarkoitan tällä sitä, ett verrattuna aikaisempaan elämääni, en pyri miellyttämään toisia oman hyvinvointini kustannuksella, en pukeudu, sisusta tai ajattele muiden mieliksi, vaan olen se mikä olen. viihdyn pitkiä aikoja yksikseni ja omien ajatusteni kanssa, enkä juurikaan pohdi, mitä joku ajattelee minusta, tekemisistäni tai elämästäni. eli itsenäisyys on minulle tiettyä vapautta verrattuna aikaisempaan elämääni.

itsenäisyys ei kuitenkaan tarkoita minulle sitä, että olisin mies ja nainen samassa paketissa. eikä myöskään sitä, ettenkö rakastaisi ystäviäni ja tarvitsisi heitä. uskallan vain olla enemmän omaitseni huolimatta siitä, onko se kaikilta osin jokaisen ystäväni tai sukulaiseni mieleen.

itsenäisyys on myös sitä, että uskallan olla asioista omaa mieltäni. ja olen hyvinkin omaa mieltäni tasa-arvosta. siitä tasa-arvosta, mihin nykymaailma pyrkii ja mitä se arvostaa. minun silmiini se tasa-arvo näyttää sukupuolineutraalilta harmaalta massalta, missä mies ja nainen alkavat olla molemmat samaa puuta. tarkoitukseni ei ole vähätellä naisten töissäkäymistä tai miesten osallistumista kotitöihin, mutta olen silti vahvasti sitä mieltä, että roolien ollessa niin sekaisin kuin ne nyt on, luovumme isosta osasta energiaamme. naiset naisenergiastamme ja miehet omasta miesenergiastaan.

olen sitä mieltä, että naisen tehtävä on lapset ja koti. ja miehen tehtävä taas hankkia perheelleen ruokaa. jos tämä olisi tarkoitettu jotenkin toisin olemaan Jumala ja/ tai evoluutio olisi muokannut meistä melkolailla toisenlaisia. tiedän, että on olemassa erilaisia naisia ja miehiä, ja että tämä ajatukseni ei toimi kaikilta osin kaikissa parisuhteissa. mutta uskallan silti väittää, että suurimassa osassa tämä toimISI, jos sen annettaisiin toimia. jos ei jo lapsesta varottaisi kasvattamasta poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi. mitä pahaa siinä on, jos lapsi oppii ajattelemaan töitä naisten ja miesten töinä?

toivon, että oma mieheni on Mies. eli että hän hoitaa roolinsa ja oman ”alueensa” niin hyvin kuin kykenee. ja että minä saan olla Nainen, niine vahvuuksineni ja heikkouksineni, jotka minulla on. ja että vasta sitten, kun roolimme ovat selkeästi Naisen ja Miehen roolit, autamme toisiamme toistemme ”alueilla”. eli minä osallistun raha-asioihin ja leivän hankkimiseen sekä mies pyykkäämiseen tai tiskaamiseen.

ja miksi näin? ihan siksi, että haluan nähdä meidät erillisinä yksilöinä, joilla on omat roolinsa. haluan hoitaa omaa vastuualuettani rauhassa stressaamatta koko kokonaisuudesta jatkuvasti. meillä kerran on mieheni kanssa selvästi omat vahvuusalueemme, jotka lisäävät omaa sukupuolisuuttamme ja seksuaalisuuttamme toteutuessaan. lisäksi koen, että kun jätän elättämisen mieheni vastuulle (ja otan kodin ja lapset omalle vastuulleni) vapautuu huomattava määrä energiaa. lisäksi tunnen syvempää kunnioitusta mieheeni, sillä hän tekee elämässä jotain isoa, johon minusta ei olisi. luulen, että tämä toimii myös toisinpäinkin, mutta ehkä pitää vielä kysyä se mieheltäni. (tosin itselleni ei ole ollut ollenkaan helppoa hoitaa edes tätä aiempaa kapeampaa sektoria elämässämme.)

uskallan väittää, että tällä roolien korostamisella (tai onko se nyt korostamista? tarkoitan luonnollisella olemisella) on vaikutusta seksuaalisuuteemme. uskallan väittää, että avioliiton (tai muun pitkän suhteen) kipinä ja värinä on osaksi riippuvainen miehuudesta ja naiseudesta. enkä tarkoita nyt sitä, etteikö jokainen meistä kaipaa ja harrasta seksiä suhteessaan riippumatta rooleista. mutta uskon, että yhdessä olemisen, erotiikan ja hellyyden syvyys ja tyydyttävyys kulkee käsikkäin sukupuolisuuden kokemuksen kanssa.

toivoisin, että useammat naiset uskaltaisivat jäädä kotiin äideiksi. ja että usemmat miehet uskaltaisivat pitää kiinni omasta elättäjän roolistaan. se ei terveenä ja luonnollisena mallina ole rikkomassa tai vähentämässä kenenkään arvoa tai rajoittamassa kenenkään mahdollisuutta toteuttaa itseään. olen kuullut niin usein naisten sanovan, etteivät viitsi jäädä kotiin, sillä ympäristö pitää tyhmänä, tai että kukaan ei arvosta. ilmoittaudun ensimmäiseksi, joka varmasti arvostaa. ja joka ei näe siinä mitään tyhmää. mikä voisi olla elämässä tärkeämpää kuin omat lapset!? (ja puhun nyt siis perheistä, joissa on lapsia) tietysti on muitakin todella tärkeitä asioita. mutta olen varma, että vanhoina me naiset kadumme juuri sitä, miten vähän olimme lastemme kanssa. emme sitä, että jokin urapolku jäi kokematta tai saavuttamatta.

lopuksi on sanottava, että en edelleenkään halunnut loukata ketään. tiedän, että moni ajattelee asian toisin. ja toimii elämässään omien arvojensa pohjalta. enkä ole arvostelemassa sitäkään mallia. tiedän vahvasti myös sen, että toisille perheille ja pariskunnille se on parempi ja paras vaihtoehto. ja myös niinkin, että jokainen toivoo elämältä eri asioita.

lisäksi on sanottava, etten näiden omien mielipiteitteni kanssa yleensäkään hae mitään taustatukea, en lähde argumentoimaan sen suuremmin tai väittelemäänkään aiheesta. ajattelin vain kirjotella oman näkemykseni ylös. ja itsenäisyydessäni ajattelen näin: minulla on lupa olla asiasta heti huomenna vaikka eri mieltä, jos niikseen tulee.