Ajatuksia sisarusten lapsista. Saako tällaista edes ajatella, saati saako aiheesta puhua ääneen?

Vauvakuumeessa päähän tulee ajoittain mitä erikoisempia ajatuksia. On kuitenkin helpottavaa huomata, että näiden ajatusten kanssa ei ole kuitenkaan yksin! Olemme kumpikin tahoillamme tätejä, eli sisaruksillemme on jo siunaantunut lapsia. Ja aivan ihania lapsia onkin! Leikimme mielellämme näiden lasten kanssa, ja viemme leikkipuistoihin, uimaan, harrastuksiin jne. Autamme myös melko paljon hoitamisessa, eli tarvittaessa otamme lapsia yökylään tai päiväksi hoitoon. Tätä kaikkea teemme suurella innolla, ja erityisesti rakkaudesta juuri näihin lapsiin.

Nyt viime aikoina olemme haikeina pohtineen, että tulevaisuudessa omat lapsemme eivät saa koskaan kokea tätä täysin samaa: tätien (tai setien) antaumuksellista osallistumista leikkeihin ja kahdenkeskistä aikaa turvallisen aikuisen kanssa. Emme jaksa uskoa, että sisaruksemme leikkisivät samalla tavalla koko päivän meidän lapsiemme kanssa. Tutkisi ja ihmettelisi maailmaa yhdessä, ja lopulta laittaisi lapsemme nukkumaan. Lukisi kirjaa, keskustelisi ja kuuntelisi.

Tällainen ei vain ole mahdollista. Aina on mukana ne sisaruksien omat isommat lapset, jotka myös kaipaavat huomiota. Ehkä vähän jopa pelottaa, ollaanko omista lapsistamme lainkaan kiinnostuneita, ja haluaako muut pitää heitä samalla tavalla sylissä. Toki lapsemme varmasti pääsee sisaruksille hoitoon, sitä emme epäile hetkeäkään, mutta samanlaista laatuaikaa lapsemme ei tule koskaan samaan tätiensä/setiensä kanssa. Asialle ei tietenkään voi mitään, mutta tuntuu jotenkin surulliselta, haikealta ja ehkä jopa hieman epäreilulta omien lasten puolesta. Ehkä juuri siksi kun tietää, mitä se on, mitä lapsi tulee tietyllä tapaa menettämään, tai mitä lapsi ei tule koskaan kokemaan. Sitä jotain, sitä, mitä on juuri tädin ja sisaruksen lapsen välillä, sitä yhteyttä, ei voi ymmärtää, ennen kuin sen kokee. Eikä sitä korvaa mikään.

A&M