Tyttö, jonka silmissä asui ilo
Teinivuosinani, rippikoulun jälkeen, kävin parisen vuotta aktiivisesti seurakunnan nuortenilloissa. Ne järjestettiin talossa, jossa ennen oli ollut päivisin päihdekahvila, joka oli kuitenkin lopetettu ja tilalle oli tullut kirpputori sekä nuortentoimintaa. Iltojen kuluessa keitimme teetä, lauloimme, juttelimme – vietimme aikaa niin, ettei vanhempien todellakaan tarvinnut olla huolissaan.
Jälkeenpäin ajatellen niinä vuosina elämä oli helppoa ja turvallista, enkä oikeastaan kadu sitä, etten teininä kokeillut rajojani enempää. Voisin olla niin paljon repaleisempi ihminen, jos olisin silloin päättänyt kapinoida, repiä itseni kiltin tytön roolistani irti. Niistä vuosista minulle on jäänyt ihania ystäviä, jotka ovat tärkeämpiä kuin muutamat surulliset muistot, joita aika on haalistanut ja pehmentänyt. Näin ajattelen siitä huolimatta, että tunnen kulkeneeni siitä elämänvaiheesta, teini-itsestäni, jo kovin kauas.
Muutama päivä sitten mieleeni palasi kuva näiltä vuosilta. Erääseen nuorteniltaan saapui kerran hieman vanhempi mies, laitapuolen nähnyt, selvästi alkoholia elämässään nauttinut. Ensin pelästyimme vähän, sillä ventovieraita ei aikaisemmin ollut paikalle eksynyt. Tämäkin mies etsi aiemmin pidettyä päihdekahvilaa, kaipasi seuraa, jotakuta juttukaveria. Kertoi jotain itsestään, me vastasimme vähäsanaisesti, kai hieman pelokkaasti.
Mutta sitten mies sanoi haluavansa jutella minun kanssani erikseen. Kaikista nuorista hän valitsi minut – miksi, ajattelin. Se, mitä hän minulle sanoi, oli unohtunut mielestäni sittemmin pitkäksi aikaa, kunnes se pari päivää sitten palasi.
”Minun silmistäni näkyy suru, mutta sinun silmissäsi asuu ilo.”
Silloin sanat tuntuivat hämmentäviltä. Mies kaipasi elämäänsä suuntaa ja ohjeita, enkä minä, kuusitoistavuotiaana, osannut muodostaa ohjenuoria edes itselleni. Sitten mies lähti, enkä tunnistaisi häntä enää, vaikka törmäisin häneen entisen kotitaajamani kadulla.
Nyt, muiston kirkastuttua mielessäni, olen surullinen, sillä silmistäni on varmasti kadonnut se niitä asuttanut ilo. Silloin vielä uskoin, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita – että meitä suojellaan ja johdatetaan, ettemme loukkaisi jalkaamme kiveen. Uskoin, että elämä kantaa aina kohti parempaa, jotain ainutlaatuista ja ihanaa. Että elämä ei ole rulettia, sattumanvaraista etsintää, vaan kaikella on tarkoitus – että me kaikki olemme ihmeitä.
Sittemmin jouduin huomaamaan lapsenuskoni valheeksi. Ehkä jossain onkin suurempi tarkoitus, johdatus, mutta välillä se johdattaa harhaan. Siitä huolimatta, tänään, haluaisin uskoa, että voisin vielä joskus olla sellainen tyttö, vaikka jo nainen, jonka silmissä asuu ilo.