Isälle

Ylihuomenna on isänpäivä, isä. Muistan, kuinka ala-asteella tein sinulle kortin, jossa kuvasin sinut supermiehenä, viitta selässä ja hymy parrakkailla kasvoilla. Muistan, kuinka opettaja kehui ideaani. Kuinka olinkaan ylpeä, että saisin antaa kortin sinulle.

Vaikka tiedänkin nyt, ettet ollut superihminen, minä en koskaan olisi voinut toivoa parempaa isää. Ollessani lapsi keksit minua varten satuja, kerroit nukkumaanmennessä tarinoita, joissa tapahtui ihmeellisiä asioita. Muistan monia tarinoita yhä, vuosien jälkeen. Ehkä se, mikä minussa on mielikuvitusta, on peritty sinulta.

Mieleeni on jäänyt hetki, jolloin opetit minua ajamaan pyörää. Luulin sinun pitävän kiinni, mutta olitkin jo päästänyt irti. Pysyin pystyssä, mutten osannut pysähtyä. Kaaduin, polveeni tuli haava, jäi arpi. Silloin ajatus sattui: Miksi, isä, irrotit? Minä luulin sinun olevan aivan takanani. Tänään ymmärrän paremmin – sinä uskoit minun osaavan.

Ala-asteikäisenä kärsin iltaisin kasvukivuista, jomottavasta särystä jalkojen luissa. Niinä pitkinä iltoina hieroit jalkojani ja lauloit minulle lauluja. Ja minä rakastin sinun äänesi sointia, se oli vakaa ja voimakas. Silloin kipu tuntui hellittävän samaan tahtiin laulun nuottien kanssa.

Muistan myös, kuinka huomasin sinun pyyhkivän silmiesi nurkkia vanhojentanssipäivänäni ja ylioppilasjuhlissani, jolloin hain stipendin lukion päättäjäisissä. Ehkä olit ylpeä minusta myös silloin, kun pääsin yliopistoon. Se oli päivä, jona myös itse itkin onnesta. Ehkä silloin itsekin viimein uskoin, että osaan. Että jossain minäkin olen lahjakas ja hyvä.

Oli vuosia, jolloin pidit minua lapsempana kuin olinkaan. Silloin, kun halusin jo leikkiä aikuista, sinulle olin yhä vain pieni tyttösi. En minä ollut niin viaton, kuin uskoit, mutta kenties se on vanhemman osa. Uskoa lapsestaan parasta silloinkin, kun hän ei sitä ansaitsisi. Mutta silloin myös tiesin, että olin sinulle tärkeä.

Muutama vuosi sitten perheemme elämään muutti asumaan pelko. Sen nimi oli syöpä, joka oli salaa, varkaan lailla, levinnyt kehossasi. Mutta samalla tavoin, kuin uskoit minun osaavan ajaa polkupyörää, minä uskoin sinun selviävän. Olihan lääkkeitä, hoitoja. Jos yksi ei tehonnut, voitiin vaihtaa toiseen. Tuli kesä ja sinä kesänä olit jälleen terve. Hoidoissa oli tauko ja niillä oli hetkeksi saavutettu maksimaalinen hoitotulos. Ja silloinkin minä, me kaikki, itkimme onnesta. Vietimme puutarhajuhlia, uimme ja nauroimme.

Mutta kesää seurasi syksy, uudet hoidot ja syvemmät pettymykset. Kuinka äkkiä kaikki voikaan muuttua, kuinka nopeasti solujen kirous levitä. Ja niin seuraavana kesänä ei sinua enää ollut.

Kuolemasi jälkeen, heinäkuisena päivänä sairaalahuoneessa, näytit levolliselta ja tyyneltä. Silloin, enemmän kuin koskaan, tunsin olevani hatara ja hauras, mutta myös kiitollinen. Kiitos, että olit minulle maailman paras isä.

Ikävä ei haihdu koskaan, mutta se muuttaa muotoaan ja se muuttaa minua. Enää en ole sama ihminen kuin ennen, mutta mikä huojentavinta – minun ei tarvitsekaan olla. Ehkä tänään ymmärrän enemmän.