Elämäni Järkimies – Muutama sana tunteista
Tunnen erään miehen, jota kutsun tässä nimellä Järkimies. Järkimies on rationaalisin ihminen elämässäni: hän pyrkii riskittömään ja turvalliseen, taloudellisesti hyödylliseen elämään. Hän miettii ja harkitsee, eikä koskaan tee spontaaneja päätöksiä. Ei, viisaita päätöksiä ei voi perustaa tunteiden varaan, sillä silloin ne kaatuvat. Elämä murenee, jos luottaa haavekuviinsa.
Ei Järkimies silti tunteeton ole. Hän ei vain anna niille sijaa. Joskus, ehkä viinipullollisen jälkeen, Järkimies saattaa paljastaa, mitä hänen mielessään oikeasti liikkuu. On toiveita, rakkautta, toiveita rakkaudesta. On henkisiä muureja, pettymyksiä, menneitä suruja. Jälkeenpäin Järkimiestä kaduttaa, että hän on avannut itsensä, paljastanut jotain salattua. Onneksi hänellä on tunneleikkuri, kuten hän itse sitä kutsuu – sen avulla voi jatkaa elämää, vaikka olisikin kohdannut pettymyksiä. Tunteet irrotetaan, silvotaan, hajotetaan pieniksi palasiksi.
Ajattelin Järkimiestä, kun luin Helsingin Sanomista Kirsi Pihan kolumnin otsikolla ”Onko sinulla hyvä vai mitätön elämä?” (HS 30.10.2013, linkki). Siinä Piha pohtii, että hyvän vastakohta ei ole huono tai paha, vaan yhdentekevä. Riskin ottaminen jonkin paremman saavuttamiseksi vaatii intohimoa ja uskallusta, mutta jäämällä, jämähtämällä paikoilleen elää parhaimmillaankin ”ihan kivaa” elämää. Onnellisuuden eteen on uskallettava tehdä töitä – uskallettava hypätä, vaikkei tietäisikään, mitä alhaalla odottaa. Järkimies on malliesimerkki riskittömään elämään tyytyvästä: Rakastua ei kannata, se sattuu. Työpaikkaa ei kannata vaihtaa, kun tästä nykyisestäkin saa ihan hyvin rahaa.
Joskus puhun Järkimiehen kanssa tunteista. Kerran hän katsoi minua pitkään ja sanoi: ”Sä olet niin nainen”. Sukupuoleni toteaminen oli pieni syytös: tunteista puhuminen on virhe (naisellinen virhe!). Tunne on huono perustelu, oli väite sitten mikä tahansa. Tiedän, etten kenties saa Järkimiestä koskaan muuttamaan kantaansa, mutta minua tunteet ohjaavat – ja harvoin harhaan.
Ihanin tunne on mielestäni ikävä. Olen aikoinaan, vuosia sitten, päättänyt parisuhteen sillä perusteella, etten enää tuntenut ikävää silloista seurustelukumppaniani kohtaan. Ikävä on ihanaa, koska se kertoo minulle salaisuuden: Se ihminen, jota kaipaan, on minulle tärkeä. Elämässäni on aukko ilman häntä. Monesti mietin pieniä siskonpoikiani, jos emme ole vähään aikaan tavanneet, ja tunnen ikävää. Mutta silti se ei ole surua, vaan toive siitä, että näkisimme jälleen pian. Joskus kaipaan Järkimiestäkin, mutta harvoin uskallan sen hänelle kertoa.
Osa tunteista voi toki olla häilyviä, petollisiakin. Ei tietenkään kannata luottaa tuntemuksiin, jotka syttyvät ja sammuvat hetkessä, syntyvät vain kadotakseen. Ihastuminen, rakastuminenkin, voi perustua himoon tai ohimenevään haluun tulla hyväksytyksi, eikä todelliseen kohtaamiseen kahden ihmisen välillä. Kuitenkin rakkaudessa on jotain, mikä on tätä enemmän – että toivoo toiselle ainoastaan parasta. Siihen toiveeseen ja tunteeseen minä uskallan luottaa.
Epäilen, että Järkimiehen syy tukeutua rationaalisten perustelujen varaan on se, että riskin ottaminen pelottaa. Koska huonosti siinä kuitenkin käy, jos uskaltaa liikaa. Itse en halua elää elämääni pelon sanelemana. On totta, että joskus käy huonosti, pettyy, satuttaa itsensä. Mutta sekin on mahdollista, että tulee onnelliseksi, iloitsee, rakastaa. Elämää ei saa eikä pidä pelätä. Jos riskin ottaminen joskus jälkikäteen harmittaa, niin uskon, että elämättä jättäminen se vasta viimein kaduttaakin.