Keikkarakkautta ja Pariisin Kevättä
Muutama vuosi sitten aloin käydä aika usein keikoilla. Tavastialla, Nosturissa, Korjaamolla. Keikkailtoja on ollut monia, mutta kaikkia niitä yhdistää se, etten koskaan ole ollut tippaakaan surullinen. Musiikin soidessa ei vaan voi murehtia! Silloin maailma on ihana paikka, jossa olemme olemassa vain me kaksi: minä ja musiikki, keikkarakkaus.
Tänään menen kuuntelemaan, ties monettako kertaa, Pariisin Kevättä. Yhtenä iltana vuonna 2011 olin Tavastialla kuuntelemassa samaa yhtyettä ystäväni kanssa, ja silloin sydämeni oli kieltämättä vähän ruhjeilla.
”Ei voi olla taas totta, älyttömän epäreilua. Miksi vasta nyt huomaan, että se oli ihan kauhea tyyppi?”
”Älä sure moista paskiaista. Haluutko salmarin vai tequilan?”
”No, jos yhen salmarin.”
Ilta oli mieleenpainuva ja ihana, yksi parhaista keikoista koskaan. Illan päätteeksi rumpali heitti rumpukapulansa yleisön joukkoon, josta tarkkaavainen ystäväni sen nappasi kiinni.
”Haluutko sä tän? Noi tytöt koitti ettii tätä, mut ehdin ottaa sen eka.”
”Oho, kiitos!”
Rumpukapula on minulla yhä tallella muistona – sekä keikasta että ihanasta ystävyydestä. Tämän illan keikka voi päästä sitä yhtään lähelle ainoastaan yhdellä ehdolla:
Jos ne soittaisivat kerrankin Samoilla raiteilla.