Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmaa – Muutama sananen työelämästä
Sain perjantaina jatkoa työsopimukseeni. Nuore(hko)na naisena sain jälleen seuraavan pätkän, jatkopalan 4 vuoden määräaikaisuuksiin. Yhtäältä kaipaisin työhöni pidempään määriteltyä jatkuvuutta, mutta toisaalta työelämän epävarmuus tarjoaa mahdollisuuden yllätyksille – niin hyvässä kuin pahassakin. Siitä huolimatta palkitsin itseni tulppaanikimpulla. Hyvin tehty, kuiskasin itselleni.
Työelämään verrattuna vuodet yliopistolla olivat seesteisiä. Sain lukea mitä mielenkiintoisimmista asioista, eikä opiskelu tai kursseista läpipääseminen koskaan tuottanut minulle sen suurempia vaikeuksia. Oli ihanaa istua yliopiston kahvilassa, iltapäivän läpikuultavassa valossa, ja lukea loppuviikosta odottavaan tenttiin. Tenttikirjojen teemat vaihtelivat valtio-opista etiikkaan ja Latinalaisen Amerikan tutkimuksesta uskonnonfilosofiaan. Oi, ihanuutta!
Työelämässä puolestaan joutuu etenemään aivan erilaisilla ehdoilla. Akateeminen vapaus on vaihtunut yritysmaailman lainalaisuuksiin. YT-neuvottelut, tuottavuus, budjettikehykset ja toiminnan tehokkuus vilahtelevat keskusteluissa jatkuvasti. Vaikka epävarmuus on samaan aikaan sekä pelottava että luova tila, yritysmaailmassa jää kovin vähän tilaa joustavuudelle.
Epävarmimpina hetkinä yritän hokea itselleni mantraa: ”When nothing is sure, everything is possible”. Olen jopa kirjoittanut tämän lauseen eteiseni peiliin, etten unohtaisi. Etten kaiken epävarmuuden keskellä huomaisi rusentuneeni sen alle.
Töihin yritän suhtautua samaan aikaan sekä vakavasti että keveästi. Töitä tehdessä keskityn niihin ja teen aina parhaani, mutta toimistopäivän päätyttyä pyrin irtautumaan työasioista. Ei töitä kotiin, kiitos. Ei asiakastapauksia yöllä samoihin lakanoihin, ei mieleeni pitämään valveilla. Vaikka tämän periaatteen toteuttaminen on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty, en halua antaa periksi. Vaikka annan työlle paljon, en halua hukuttaa itseäni siihen kokonaan.
Pakko lopuksi vielä mainita, että paras asia työelämässä ovat kulttuurisetelit. Että työnantaja maksaa puolet leffakäynneistä ja keikkailloista – mitä luksusta!