Kirjoitin sosiaalietiikan alaan kuuluvaa graduani suunnilleen kolme ja puoli vuotta – tai no, kirjoitin ja kirjoitin. Välissä oli ainakin vuoden jakso, jolloin en koskenut raakileeseeni ollenkaan. Merkittävimpiä syitä maisteriopintojeni venymiseen oli työssäkäynti opintojen ohessa sekä toisen tutkinnon työstäminen samanaikaisesti. Minulla oli pitkään valmiina noin 60 sivua raakatekstiä, jonka hioin lopulta lähes satasivuiseksi tutkielmaksi viime keväänä. 

Gradun kanssa viettämieni vuosien perusteella voisin väittää, että tiedän ihan jonkin verran tutkielmaprosessista. Eniten minua ärsyttivät kirjoittamisen aikana kommentoijat (jotka harvemmin olivat itse koskaan tehneet yhtäkään gradua!), jotka väittivät ”gradun olevan vain yksi pitkä essee” tai kehottivat ”treenaamaan perslihaksia, kyllä se siitä valmistuu”. Itse suhtauduin tutkielmaan tietyllä vakavuudella: onhan se kuitenkin ensimmäinen akateeminen jälki, joka minusta jää yliopistomaailmaan. 

Tässä muutama huomio gradun tekemisestä; sen vihaamisesta, rakastamisesta ja valmistumisen ilosta. Koska kyllä, maisterinpapereiden hakeminen tiedekunnasta oli kaiken sen arvoista.

Ensimmäinen askel: Aiheen valinta

Gradun aiheen valinnassa kannattaa kuunnella sydäntään. Mikä klisee, joku saattaa tuhahtaa. Mutta itse uskon, että aiheen pitää olla sellainen, että siinä näkyy sekä oma akateeminen kiinnostuneisuus että into tutkimuksen tekemistä kohtaan. Itse sain apua aiheen valintaan gradunohjaajaltani: annoin hänelle tietyt temaattiset kokonaisuudet, aihesanat, joista hän lopulta keksi niitä yhdistävän tekijän – jota ei onnekseni ollut vielä tutkittu puhki.

”Mistäs sä sitten olisit kiinnostunut?”

”Bioetiikka mua kiinnostais aika paljon. Ja lisääntymiseen liittyvät eettiset ongelmat. Sukupuolinäkökulmakin olis kiva saada ympättyä mukaan.”

Näistä aineksista syntyi keitos, systemaattinen analyysi erään modernin bioeetikon feministis-rekonstruktiivisestä omistusteoriasta. Oman aiheenvalintani onnistuneisuuden huomasin tosin vasta kolmen yhteisen vuoden jälkeen. Suorastaan valaistuin: ”Aika upeeta, että olen kirjoittanut tätä näin kauan, enkä vieläkään ole yhtään kyllästynyt aiheeseen!” Aihe kannattaa siksi valita niin, että on siitä aluksi ihan höperön innostunut – alkuinnostus kuitenkin laantuu ajan kuluessa (vähän niin kuin rakastumisessakin), mutta jos jo alussa on ollut yltiökiinnostunut, ei into toivottavasti ehdi laantua ennen tutkielman viimeisen pisteen napauttamista. 

Toinen askel: Se aloittaminen!

Minulle oli aina vaikeinta aloittaa kirjoittaminen. Kun tekstiä tuli, sitä muodostui melko sulavasti, mutta koneen ääreen istuminen osoittautui haasteeksi. Pidin lukuisia vapaapäiviä töistä, joiden aikana oli tarkoitus tehdä gradua. Sitten, kun minulta kysyttiin, mitä olin saanut aikaiseksi, vastaus oli luokkaa: ”No mitäs, vähän lueskelin lähteitä”. Syy tähän aikaansaamattomuuteen oli, että olin itseäni ja omaa tekstiäni kohtaan aivan äärimmäisen ankara. Mikään ei kelvannut. Kaikki teksti oli ”keskeneräistä”, vaikka jälkikäteen moni muka vaiheessa ollut tekstijakso päätyi sellaisenaan lopulliseen graduunkin.

Mutta sitten, kun gradutiedosto sai täytettä, kasvoi ja pullistui – silloin saattoi itsekin olla aika tyytyväinen.

Kolmas askel: Keskittyminen

Gradua aloittaessani luulin, että lähteitä ja kirjallisuutta PITÄÄ OLLA PALJON – vähintään satoja artikkeleja, sitten tarkastaja on tyytyväinen. Kirjoittaessani kuitenkin huomasin, että kas, vähemmän on enemmän. Tärkeintä on löytää omia lähteitä tukevaa kirjallisuutta, johon ehtii ja jaksaa syventyä. Ei ole tarkoituksenmukaista etsiä kaikkia teoksia, joihin tutkimuksen kohdehenkilö on ikinä viitannut. Keskeisimmät riittävät; ne, joilla on oikeasti relevanssia tutkimuksen ja sen tulosten kannalta. Ei kaikissa yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa tarvitse siteerata Foucault’ia (mikä helpotus!). 

Itselleni oli tosin järkytys, että Hegel ujutti tiensä graduuni – oikeastaan yhdeksi sen keskeisimmistä hahmoista. Ja ihkaensimmäisillä filosofian luennoilla kun olin aikanaan vannonut, etten koskaan enää tule lukemaan Hegeliä. Ehkä gradukohtaloni oli sinetöity jo siinä vaiheessa.

Neljäs askel: Palauta jo!

Gradun viimeistelyvaihe oli minulle henkinen maraton. Tämä saattaa olla huono vertaus, koska en oikeasta maratonista tiedä mitään, enkä oikeastaan edes juoksemisesta. Viimeisinä päivinä kirjoittamiseen, hiomiseen ja oikolukuun kului 16 tuntia päivässä. Se oli prässi – ihan lievästi sanoen.

Asetetun deadlinen ansiosta kansitettu gradu palautui viimein tiedekuntaan. Kirjoittajansa ei vain voinut uskoa, että se oli ohi. Ei uskonut, kun palautus oli mennyt. Ei silloinkaan, kun kypsyyskoe oli suoritettu. Ei vieläkään, kun gradun arvosana tuli tai valmistumispäivä koitti. Valmistujaisissaan alkoi aavistaa, että taisi muuten käydä aika hyvin! Palautin sen ja se oli hyvä.

Neuvot, jotka haluaisin gradun kirjoittajille tai sitä aloitteleville antaa, ovat simppeleitä.

Älä ole liian kriittinen itseäsi kohtaan. Minä olin, enkä koskaan antanut kenenkään muun kuin gradunohjaajan lukea tekstiäni sen jälkeen, kun graduseminaari oli ohi. Se saattoi olla virhe – ehkä joku toinen olisi jo aiemmin voinut saada minut uskomaan, että se oli ihan kelpo tekele.

Keskity, mutta älä kanna huonoa omatuntoa siitä, jos joskus luet muutakin kuin gradukirjallisuutta. Se auttaa rentoutumaan, eikä syyllisyys vie mihinkään. Ahdistus on huono voimavara.

Uskalla palauttaa. Omaa tekstiään on toki hankala arvioida, mutta lopulta – maisterina oleminen on aika kivaa.