Viime aikoina en ole voinut välttyä seuraamasta keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tilanne on siinä mielessä mielenkiintoinen, että minulla on näköalapaikka tavallaan molempiin leireihin: Seurakuntanuorimenneisyyteni muistona osa Facebook-kavereistani on yhä todella uskovaisia – ja moni heistä vastustaa lainmuutosta. Kansalaisjärjestötaustani ansiosta taas saan seurata keskustelua myös ihmisoikeusaktiivien näkökulmasta. Keskellä on niin tuulista, että heikompaa hirvittää.

Se, mitä kaipaisin keskusteluun, olisi molemminpuolinen ymmärrys. Uskovaisille ystävilleni haluaisin sanoa, että yrittäkää ymmärtää: kyseessä ei ole jumalallisen järjestyksen muutos, vaan muutos avioliittolakiin. Käsitys avioliitosta on vaihdellut kulttuureittain jo vuosituhansien ajan, eikä länsimainen romanttiseen rakkauskäsitykseen perustuva kuva avioliitosta ole maailman mittakaavassa mitenkään dominoiva. Lainmuutos ei ole synonyymi uskonnollisten riittien muuttamiselle tai rakkauden käsitteen rappeuttamiselle. Se, saavatko homoseksuaalit ihmiset solmia avioliiton, on lainopillinen – ei uskonnollinen – kysymys.

Lainmuutoksesta seuraa, että vuosikymmeniäkin yhdessä eläneet parit saavat periä toisensa maksamatta älyttömän suurta perintöveroa. Että he saavat adoptoida halutessaan lapsen, joka saa toivottavasti kasvaa rakastavien vanhempien kanssa. Se, etteivät vanhemmat ole eri sukupuolta, on rakkausmittakaavassa aika häviävän merkityksetön asia. Jos vaihtoehtona on elää sateenkaariperheessä tai esimerkiksi lastenkodissa, kuka tahansa lapsi valitsee perheen.

Lainmuutosta ajavia puolestaan haluaisin neuvoa, että älkää loukkaantuko toisten uskonnollisista perusteluista. Toki joidenkin (lue: persujen) mielipiteet ovat ihan älyttömiä, mutta sellaisille ihmisille, jotka todella uskovat kolmiyhteiseen Jumalaan ja ylösnousseeseen Jeesukseen, uskonto on vedenpitävä peruste. Usko siihen, että kuoleman jälkeen uskovat siirtyvät Taivaan autuuteen ja epäuskovat Helvetin rikkijärveen, on yhtä tosi kuin itsellesi pöytä, jonka ääressä istut. Vaikka itse ei uskoisikaan tuohon lopun aikojen hieman yllättävään käänteeseen, ei siitä kannata hernettä nenään vetää. Ennemmin olisin vähän pahoillani siitä, että joku uskoisi tosissaan muita kohtaavaan helvetilliseen rangaistukseen, mutta ei koskaan kertoisi siitä kenellekään. Eivät uskovaiset kerro uskostaan pahuuttaan, vaan hyvyyttään.

Itse toivon, että lakialoite menisi läpi – siitä huolimatta, ettei se koske itseäni tai ketään lähimmässä lähipiirissäni (miksi pitäisikään koskea?). Sen lisäksi toivon, että (etenkin) uskovaiset lakkaisivat puhumasta ”homoavioliitoista”. Minä puolestaan kannatan rakkausavioliittoja – niiden solmijoiden sukupuolesta riippumatta. Vastustan esimerkiksi raha-avioliittoja, lapsiavioliittoja, lumeavioliittoja ja muita epätasa-arvoisia avioliittoja, jotka perustuvat esimerkiksi väkivaltaan tai pelkoon. Niissä on mielestäni aika paljon enemmän vastustettavaa kuin yhdessäkään rakkausavioliitossa.

Muistan, kuinka ollessani lapsi äidilläni oli tuttavapariskunta, joista molemmat olivat naisia. Luulin aluksi, että he ovat ystäviä – kämppiksiä, ikäänkuin. Kerran äitini selvenisi asiaa sanoen: ”Ei, he ovat pariskunta samalla tavalla kuin äiti ja isä”. Ja mitäkö minä siitä pohdin? ”Aijaa, selvä juttu”. Enkä vieläkään, reilusti yli 20 vuotta tapahtuman jälkeenkään, ymmärrä, mitä niin ihmeellistä siinä on, vaikka kaksi aikuista ihmistä haluaisi parisuhteelleen tunnustuksen myös yhteiskunnan silmissä. Rakkaus on ihana asia – ja jos sitä toivoo itselleen, miksei sitä soisi kaikille muillekin?