Kirjasuositus: Ole luonani aina
Luin loppuvuodesta upean kirjan, brittikirjailija Kazuo Ishiguron Ole luonani aina (Never Let Me Go, 2005). Usein minulla on taipumus kuvailla hyviä kirjoja adjektiivilla ihana, mutta sellainen tämä romaani ei ollut. Se oli lumoava, mutta haikea. Pysähdyttävä. Raadollinen. Kaikkea muuta kuin ihana.
Tarinasta ei voi kertoa paljoa spoilaamatta. Yllätyksellisyys on tässä tapauksessa lukukokemuksen keskiössä; sen vuoksi juonesta en sano paljonkaan. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että kirja on kertomus ennalta määrätystä tulevaisuudesta ja toivosta. Siitä, kuinka olosuhteista huolimatta ihmiset rakastavat, pelkäävät, uskovat ja yrittävät.
Kirja on myös eräänlainen menneisyyteen sijoittuva epätoivottava kuva tulevaisuudesta (eli historiallinen tulevaisuusdystopia – kuulostaa paradoksilta, mutta kirjan luettua kuvauksessa on huomattavasti enemmän järkeä…). Eriarvoisuus on rakennettu osaksi yhteiskuntaa, ja unelma ikuisesta elämästä pitää tätä epätasa-arvoa hengissä. Epävarmuus ruokkii pelkoa. Tietämättömyydestä versoaa harhaluuloja, jotka estävät pakenemisen. Miksi juosta karkuun, jos toivoa on?
Tarina oli samaan aikaan sekä julma että kaunis – ja se on Ishiguron lahja lukijalleen. Kirjan henkilöiden perimmäinen toive on hidastaa aikaa, lykätä vääjäämätöntä. Lääketieteen kehitys on yhden voitto ja toisen häviö. Tämä kirja kertoo häviäjien tarinan.
Pelottavinta on, ettei kirjan kuvaama todellisuus ehkä ole kovinkaan kaukana omasta ajastamme. Siinä on sirpaleita menneisyydestä, rodunjalostuksesta ja keskitysleireistä. Samalla siinä on kuitenkin myös palasia kuolemattomuuden illuusiosta, johon pyritään keinolla millä tahansa – kloonauksella, geenitekniikalla, elinkaupalla. Ikuisen elämän hinta on tarinassa toisen koko elämä.
Kuvat kirjaan perustuvasta elokuvasta Never Let Me Go (2010).
