Olen elämässäni pyrkinyt toimimaan niin, etten jäisi katumaan tekemättömiä tekoja, sanomattomia sanoja. Etten lopussa kärsisi elämättömän elämän krapulasta, vaan voisin sanoa eläneeni. Silloin, kun on päättänyt elää avoimena ja vastaanottavaisena elämän yllätyksille, on kuitenkin uskallettava myös ottaa riskejä. Joskus niissä onnistuu, toisinaan ei. Silti juuri ennakoimattomuus ja uskallus tekee elämästä elämisen arvoista. Minä tahansa päivänä saattaa tapahtua jotakin hyvää.

Tunnen miehen, joka on riskittömän elämän kuningas. Häntä ajatellessani mietin usein, millaista elämä olisi, jos sen ainoa arvo olisi vain olemassa oleminen? Päivät toistuisivat samankaltaisina päivästä toiseen, sillä riskin ottaminen pelottaisi liikaa. Voi olla totta, että rutiinit luovat turvaa, mutta eivät ne hengitä ihoa vasten aamuisin. Rakkaus on riskeistä suurin ja pelottavin – mutta myös ihanin.

Eräs itseäni viisaampi sanoi kerran, että elämä, jonka kuluttaa ainoastaan arjesta selviämiseen, olemassa olemiseen, on hukkaan heitetty elämä. Ei sellaisesta elämästä opi mitään. Ja siellä lopussa epäilemättä kaduttaa.

Pidin blogistani taukoa pari kuukautta, koska aloin pohtia sen tarkoitusta. Monella bloggaajalla on kertomus, jota he kertovat blogissaan. Yhdet avautuvat lapsiperheen elämästä tai lapsettomuudesta, toiset muodista tai kosmetiikasta, miesten etsimisestä tai seksistä. Itsestäni en saanut revittyä irti samanlaista punaista lankaa, kaiken kattavaa teemaa. Pidän kauniista vaatteista ja ostan niitä ihan liikaa, mutta siitä huolimatta muotibloggaaminen tuntuisi vieraalta. Minulla ei ole lapsia, sinkkunaisen seikkailuja eikä raskaushaaveita.

Mitä minulla sitten on? Kirjoja, musiikkia, ajatuksia. Usko siihen, että elämä kantaa. Näistä mä kirjoitan. Haittaakse?