
Luin tänään aamulla bussissa loppuun Emmi Itärannan Teemestarin kirjan (Teos 2012). Pakko tunnustaa jo heti alkuun, että kirja oli yksi parhaista pitkään aikaan lukemistani. Sen kieli on kaunista ja lumoavaa, pysähdyttävää. Kaikista pysähdyttävintä on kuitenkin Itärannan luoma tarina – kuva yhdestä mahdollisesta tulevaisuudesta, joka ei välttämättä ole lainkaan kaukana meidän ajastamme. Aloitin kirjan lukemisen ahmimalla, mutta puolivälissä hidastin. Uskon, että siitä saa enemmän irti, kun malttaa lukea sen pohdiskelemalla, sulattamalla tekstiä hiljalleen.
Itäranta kertoo maailmasta, josta on loppumassa juomakelpoinen vesi. Veden säännöstely määrittää ihmisten elämää, sillä vähäiset vesivarat ovat armeijan valtakoneiston hallinnassa. Veden hamstraajia tai sitä laittomasti hankkivia rangaistaan raskaimman kautta – kuolemalla. Ilmastonmuutos tai jokin muu mantereiden rajoja muovannut katastrofi on muokannut historian uusiksi: Entismaailman ja Nykyismaailman välillä on vallinnut Hämärän vuosisata, jonka aikana dokumentit entisestä todellisuudesta on pyritty hävittämään olemattomiin.
Katastrofin myötä merten rajat ovat haalineet itselleen lisää alaa, hyönteiset vallanneet ilman ja vuodenaikojen vaihtelu kadonnut. Lumesta ja jäästä voi enää unelmoida. Jäljellä on ainoastaan olennaisin: maa, ravinto, vesi ja yhteisö. Tässä uudelleen valautuneessa yhteiskunnassa vain vesi merkitsee valtaa.
”Haaveissani lumi hehkui himmeää, valkoista valoa, kuin miljardit roihukärpäset olisivat pudottaneet siipensä ja maa olisi peittynyt niihin. Pimeys muuttui mielessäni läpikuultavammaksi ja kevyemmäksi kantaa, kun kuvittelin sen lumen hopeanvalkoista hohdetta vasten, ja ikävöin entismaailmaa, jota en ollut koskaan tuntenut. Kuvittelin vedenvalkeat taivaalle kuulaan lumen ylle, ja toisinaan menneet talvet kipinöivät unissani kesääkin kirkkaampina.”
Kirjan päähenkilö on teemestarin tytär, Noria, jonka päämääränä on tulla teemestariksi itsekin. Teemestareiden traditioon on kuulunut veden ja sen kierron vaaliminen viimeiseen saakka. Veden ja elämän välisen liiton vahvistaminen uhkaa kuitenkin koitua teemestareiden kohtaloksi – kukapa uskoisi, että he käyttävät vettä vain oman kiintiönsä verran? Ja entä jos jossain on jäljellä lisää juomakelpoista vettä, josta vallanpitäjät salassa vaikenevat?
”Salaisuudet kovertavat meitä niin kuin vesi kovertaa kiveä. Pinnalla mikään ei liikahda, mutta asiat, joista emme voi puhua kenellekään, hiertävät ja kuluttavat, ja hitaasti elämä kiertyy niiden ympärille, etsii muotonsa niiden mukaan.
Salaisuudet syövät ihmisten välisiä siteitä. Toisinaan uskomme, että ne voivat myös rakentaa niitä: jos päästämme toisen hiljaiseen tilaan, jonka salaisuus on meihin tehnyt, emme enää ole siellä yksin.”
Kirjan kuvaama Entismaailma, josta on jäljellä enää vain rippeet, muistuttaa monilta osin sitä aikaa, jossa nyt eletään. Entismaailman jäänteet, fossiilit, ovat muovihaudoissa lepäävää jätettä: VHS-kasetteja ja CD-levyjä. Nauhureita ja soittimia. Autojen luurankoja. Metallia ja muovia, joiden käyttötarkoitus on hautautunut historian unohdettuun muistiin. Mietin lukiessani, jääkö meistä, meidän aikamme ihmisistä, tulevaisuuteen todella noin ohut jälki? Emmekö todellakaan osaa elää yhtään kestävämmin?
”’Mikä paikka tämä on?’, hän kysyi.
’Paikka, jota ei ole’, vastasin.”
Suosittelen kirjaa lämpimästi ja ehdottomasti. Kirjoitin aikanaan, muutama vuosi sitten, kandidaatintutkielmani vesioikeuksista – sillä jo nyt elämme maailmassa, jossa puhdas vesi on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Jo silloin minua vavahdutti sitaatti, jonka mukaan tulevaisuuden sodat käydään öljystä ja vedestä. Uutisissa kerrotaan yhä enenevässä määrin veden vähyydestä, etenkin konfliktialueilla. Tämän tosiasian vuoksi en osaa leimata Itärannan kirjaa pelkäksi fantasiakirjallisuudeksi, vaan pikemminkin se kuvaa yhtä varsin mahdollista tulevaisuutta.
Teemestarin kirja kertoo paitsi lohduttomuudesta, myös ystävyydestä ja toivosta. Unelmista, jotka eivät aina kanna loppuun saakka, mutta joiden vuoksi kannattaa elää.