Antaa parkua, se puhdistaa

pisarat.jpg

Yhdet päivät elämässä ovat raskaampia kuin toiset. Joskus surut ovat akuutteja, mutta toisinaan surettaa ilman ilmeistä syytä. Itse olen aina ollut aika herkkis – olen kantanut omiani ja muiden murheita harteillani, vaikka vähempikin kantamus olisi riittänyt.

Tänään oli yksi noista irrationaalisen surun ja haikeuden päivistä. Silmiin hakeutui kyyneleitä, vaikka mitään perustavaa itkun aihetta ei ollut. Väsytti ja turhautti vain. Olen ollut pitkään vähän flunssainen, mikä on verottanut voimia. Huonojen yöunien jälkeen murehdin oman elämäni pieniä kuvioita, joiden toivoisin ajan myötä selkeytyvän. Surin ystäväni vastoinkäymisiä, koska toivoisin hänen elämäänsä vain kaikkea hyvää. Toivoin, että olisin voinut karata töistä, juosta ruokatunnilla ulos ovesta palaamatta koko päivänä. Olisin mennyt kävelylle rantaan, itkenyt pois itkuni ja turhat kyyneleeni silmänpohjia painamasta. Nielaissut palan kurkunpään kaaresta, jossa itku karehti jatkuvasti.

Suru on hankala tunne, koska se palaa silloin, kun sitä ei osaa odottaa. Silloin, kun uskoo kaiken jo olevan paikallaan. Tämä on minun elämäni ja tämä on hyvä. Silti mikään ei koskaan unohdu niin helposti kuin kuvittelisi – sekä hyvillä että pahoilla muistoilla on taipumus synnyttää haikeutta, oli se sitten pelkoa tai ikävää.

Kaipaan usein isääni, joka kuoli kaksi ja puoli vuotta sitten. Joskus kuvittelen, että olen oppinut elämään suruni kanssa. Että se on muokannut minua niin, etten enää koskaan ole sama. Että ymmärrän elämästä enemmän, sillä olen kokenut sen rajallisuuden ja haurauden. Että nyt osaan paremmin nauttia ohikiitävistä hetkistä, kun ymmärrän, ettei mikään voi kestää aina, vaan aika on ja se kuluu pois. Että minä välitän.

Tästä ymmärryksestäni huolimatta suru voi saapua aallon lailla, kahmaista alleen hetkeksi. Mutta haluan uskoa, että suru ei olekaan negatiivinen tunne, vaan viesti: Sinä olit minulle tärkeä. Minä rakastan sinua, vaikka emme tapaakaan enää – ainakaan tässä maailmassa. Surun mukana voi seurata itku, mutta se puhdistaa. Itkun jälkeen keho ja mieli tuntuvat hitusen kirkkaammilta.

Puhuin jonain menneenä päivänä Järkimiehen kanssa, ja ääneni särkyi hetkeksi. Järkimies pelästyi, neuvoi: ”Nyt hymyä huuleen vaan, älä oo noin herkässä tilassa”. Itse en osaa ajatella itkua läpeensä pahana, joka täytyy väkisin deletoida, hymyillä pois. Itken silloin, kun itkettää, eikä se ole niin vakavaa. Hymyn aika on joskus toiste, mutta sekin saapuu aivan yhtä varmasti. Vaikka toisen itkua voi olla vaikea sietää, ei sitä kannata paeta. Sillä kyyneleet eivät satu, vaan parantavat.     

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli

Mitä opin Hannibalilta

hannibal.gif

Kenellekään minut tuntevalle tämä tuskin tulee yllätyksenä, mutta paljastetaan nyt blogissakin: katson aika paljon elokuvia, erityisesti kauhu- ja jännitysleffoja. En katso niitä siksi, että nauttisin väkivallan näkemisestä – todella harvoin katson raakoja elokuvia. Katson niitä sen vuoksi, että monissa hyvissä (huom. olen katsonut myös liian monta huonoa) kauhuelokuvissa on myös harvinaisen oivallinen juoni. Lisäksi monet niistä kertovat ihmisyydestä enemmän kuin perinteisen draaman keinoin voidaan kuvata.

Yksi suosikkielokuvistani on Punainen Lohikäärme (Red Dragon, 2002), joka kuuluu Uhrilampaiden kanssa samaan Hannibal Lecteristä kertovaan elokuvasarjaan. Se on elokuva, jonka tarina avautuu menneisyyden traumaattisten kokemusten ymmärtämisen kautta – että jokaisella meillä on omat haavamme parannettavina. Yhdet vain selviävät paranemisprosessistaan paremmin kuin toiset. Yksien tehtävä on selvittää rikoksia, joita toiset särkyneet tekevät.

Elokuvan loppupuolella Hannibal kirjoittaa Will Grahamille kirjeen, jossa on yksi erityisen pysäyttävä kohta:

”Our scars have the power to remind us that the past was real.”

Vaikka elämänohjeen antaja onkin kieltämättä hieman yllätyksellinen (vaikkakin älykäs), olen ottanut tämän lauseen yhdeksi suosikkilainauksistani. Joskus pysähdyn miettimään sen sisältöä, ja se on joka kerta yhtä merkityksellinen. Muistot saattavat olla hauraita, mutta silti ne jatkuvasti muokkaavat meitä. Menneisyys on tehnyt minusta minut.

Vielä en ole ehtinyt katsoa uutta Hannibal-televisiosarjaa, mutta jaksot ovat tallennettuina digiboksillani. Katsomisen aloittaminen vähän jännittää – voiko kukaan olla lähellekään yhtä hyvä, yhtä jäätävä Hannibal kuin Anthony? Jää nähtäväksi, mutta epäilen. 

 

Kuva Universalin elokuvasta Red Dragon (2002).

Kulttuuri Leffat ja sarjat Ajattelin tänään