Nukkumatti hukassa – Ajatuksia unettomuudesta

moon-1430742-1-m.jpg

 

Minulla on pitkään ollut vaikeuksia nukahtaa. Kun joku toinen saa unen päästä kiinni muutamassa minuutissa, minulla samaan prosessiin kestää yleensä vähintään tunti. Ja se tunti tuntuu pitkältä. Valojen sammuttua ajatukset kiertävät kehää: Muistinko tehdä töissä sen ja sen asian; onko huomenna aikaa yhdelle jos toiselle jutulle; miksen tarkistanut, että onhan kaikki sijoillaan ja oikein.

Joskus, onneksi harvemmin, nukahtamiseen menee tunteja, joinain öinä en saa unta kuin vasta aamuyöllä tai en laisinkaan. Kuitenkin yritän levätä. Harvoin nousen yöllä sängystä. Joskus saatan lukea hetken kirjaa, mutta televisiota tai tietokonetta en avaa koskaan. Uskon, että se vasta pilaisikin kaiken – sitten en ainakaan nukkuisi. Usein kuuntelen tuulen ujellusta kerrostalon ilmastointikanavissa, sateen ropinaa ikkunalaudoilla, jääkaapin säännöllistä hurinaa. Näen vastapäisessä talossa valot, ja se tuntuu lohdulliselta. Joku muukin on hereillä; joku toinenkin valvoo. Minä en ole ainoa.

Yöllä hereillä olemisen pahin puoli on omien ajatusteni kanssa sängyssä pyöriminen – ne eivät ole unelmieni sänkyseuralaisia, vaan jotain aivan päinvastaista. Yöllä pienetkin ongelmat tuntuvat massiivisilta, suorastaan järjettömän suurilta. Olen yhdenkin unettoman yön jälkeen ollut varma, että olen töissä tehnyt ison virheen, soittanut heti aamulla kollegalle, voi apua. Ja vain huomatakseni, että mitään virhettä ei ollut tapahtunut. Maailma oli paikallaan, sittenkin. 

Vähäunisiin öihin liittyy kirous nimeltään huominen, seuraava päivä. Jo aamulla silmät tuntuvat tahmeilta, luomet painavan jähmeiltä – oi miksi silloin vasta nukuttaisikin, kun on jo pakko nousta? Omat ajatukset tuntuvat ahtailta, töihin on vaikea keskittyä. Stressitaso nousee, pienimmästäkin itkettää, kun väsyttää niin hirveästi.

Välillä mieleen kohoaa pyyntö: ”Saisinpa mennä lepäämään, edes hetkeksi.”

Tiedän, että liikunta auttaisi, mutta säännöllisen liikunnan aloittamisen kynnys on korkea (kiitos ala-asteen liikuntatuntien, olen aina kokenut olevani siinä huono). Ehkä melatoniiniakin voisi kokeilla, mutta luin, että se lyhentää nukahtamisaikaa vain parilla minuutilla. Parilla minuutilla? Se ei siinä tunnissa kauheasti helpota.      

Ehkä tehokkain unilääke olisi olla armollinen itselleen. Antaa ajatusten sammua, kehon rentoutua. Hyväksyä se, että nukahdan, kun nukahdan. Että joskus aamulla väsyttää, mutta siitä selvitään – olenhan selvinnyt aina ennenkin.                                                               

Suhteet Oma elämä Terveys

Pieniä iloja

vauveli.jpg

Oli viikonloppu ja aikaa miettiä. Missä olen elämässäni? Teenkö työkseni sitä, mitä tahdon? Panostanko oikeisiin ihmissuhteisiin? Jos käännän suuntaa, mistä tiedän, minne kääntyä seuraavaksi? Onko minulla uskallusta aloittaa alusta?

Tunnen, että minulla on tällä hetkellä enemmän avoimia kysymyksiä kuin varmoja vastauksia. Kaipaan aikaa, jolloin saatoin käydä päivässä parilla luennolla, istua kahvilassa, jutella opiskelukavereiden kanssa keveitä ja lukea hyvää kirjaa – vaikka tenttikirjaakin. Oli aikaa ajatella, olla leikisti filosofinen. Tänään murheeni ovat aikuisten murheita, työaikani umpeen muurattuja.

Elämässäni on ollut suuria suruja, mutta juuri siksi toivon, että nyt osaisin täydemmin nauttia myös pienistä iloista. Niistä, joiden merkitys maailman ilojen ja murheiden mittakaavassa on mitätön, mutta joiden ansiosta oma arki on hitusen kevyempää kantaa.

Tänään iloitsen uusista hiuksistani – tummat hiukseni saivat vaaleat latvat. Nautin kirjasta, josta kirjoittelen tänne myöhemmin. Keikkalipusta, jonka vasta hain, ja sitä seuraavasta ihanan illan odotuksesta. Ehkä siitäkin, että ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen ajatus joulusta ei tunnu raskaalta, vaan saatan jopa odottaa sitä. 

Suhteet Oma elämä