Minulla on pitkään ollut vaikeuksia nukahtaa. Kun joku toinen saa unen päästä kiinni muutamassa minuutissa, minulla samaan prosessiin kestää yleensä vähintään tunti. Ja se tunti tuntuu pitkältä. Valojen sammuttua ajatukset kiertävät kehää: Muistinko tehdä töissä sen ja sen asian; onko huomenna aikaa yhdelle jos toiselle jutulle; miksen tarkistanut, että onhan kaikki sijoillaan ja oikein.

Joskus, onneksi harvemmin, nukahtamiseen menee tunteja, joinain öinä en saa unta kuin vasta aamuyöllä tai en laisinkaan. Kuitenkin yritän levätä. Harvoin nousen yöllä sängystä. Joskus saatan lukea hetken kirjaa, mutta televisiota tai tietokonetta en avaa koskaan. Uskon, että se vasta pilaisikin kaiken – sitten en ainakaan nukkuisi. Usein kuuntelen tuulen ujellusta kerrostalon ilmastointikanavissa, sateen ropinaa ikkunalaudoilla, jääkaapin säännöllistä hurinaa. Näen vastapäisessä talossa valot, ja se tuntuu lohdulliselta. Joku muukin on hereillä; joku toinenkin valvoo. Minä en ole ainoa.

Yöllä hereillä olemisen pahin puoli on omien ajatusteni kanssa sängyssä pyöriminen – ne eivät ole unelmieni sänkyseuralaisia, vaan jotain aivan päinvastaista. Yöllä pienetkin ongelmat tuntuvat massiivisilta, suorastaan järjettömän suurilta. Olen yhdenkin unettoman yön jälkeen ollut varma, että olen töissä tehnyt ison virheen, soittanut heti aamulla kollegalle, voi apua. Ja vain huomatakseni, että mitään virhettä ei ollut tapahtunut. Maailma oli paikallaan, sittenkin. 

Vähäunisiin öihin liittyy kirous nimeltään huominen, seuraava päivä. Jo aamulla silmät tuntuvat tahmeilta, luomet painavan jähmeiltä – oi miksi silloin vasta nukuttaisikin, kun on jo pakko nousta? Omat ajatukset tuntuvat ahtailta, töihin on vaikea keskittyä. Stressitaso nousee, pienimmästäkin itkettää, kun väsyttää niin hirveästi.

Välillä mieleen kohoaa pyyntö: ”Saisinpa mennä lepäämään, edes hetkeksi.”

Tiedän, että liikunta auttaisi, mutta säännöllisen liikunnan aloittamisen kynnys on korkea (kiitos ala-asteen liikuntatuntien, olen aina kokenut olevani siinä huono). Ehkä melatoniiniakin voisi kokeilla, mutta luin, että se lyhentää nukahtamisaikaa vain parilla minuutilla. Parilla minuutilla? Se ei siinä tunnissa kauheasti helpota.      

Ehkä tehokkain unilääke olisi olla armollinen itselleen. Antaa ajatusten sammua, kehon rentoutua. Hyväksyä se, että nukahdan, kun nukahdan. Että joskus aamulla väsyttää, mutta siitä selvitään – olenhan selvinnyt aina ennenkin.