Päivänsäde ja Menninkäinen

Muistan lapsuudestani, olin ehkä seitsenvuotias, yhden aamun, jona itkin kuin putous. Ei, minuun ei sattunut, ei tehnyt kipeää. Kukaan ei ollut loukannut minua, ei sanonut rumasti. Ainoa itkemistäni selittävä tekijä oli, että isäni oli laulanut minulle laulun ”Päivänsäde ja menninkäinen” – kuten niin monena päivänä aikaisemminkin. Kuitenkin vasta silloin olin ymmärtänyt sanat, eikä niissä ollut mielestäni järkeä: Siis mikseivät ne voisi elää yhdessä, ihan kamala laulu! Menkää nyt sinne kotiluolaan, epäoikeudenmukaista kaikki!

Lapsen mieleeni ei mahtunut ajatus, että ihmiset – ja satuolennot – ovat erilaisia. Laulu ei ollut minulle vertauskuva, vaan tarina. Halusin, että isäni keksisi lauluun uusia säkeistöjä, korjaisi tapahtuneen vääryyden. Niissä kauniin Päivänsäteen ja juron Menninkäisen tarina jatkuisi, heistä tulisi onnellisia, esteet rakkauden tieltä purettaisiin. And they lived happily ever after – siinä olisi ollut sopiva, minulle kelpaava, loppu.

Mutta se, mitä en lapsena ymmärtänyt, oli, että tarinassa jommankumman olisi täytynyt uhrautua. Päivänsäde ei olisi voinut pysyä päivänsäteenä pimeässä, eikä Menninkäinen menninkäisenä valossa. Että on olemassa sellainen vaihtoehto, että rakkaus ei riitä.

Sittemmin olen joutunut seuraamaan sivusta eroja, joissa kyse ei ole rakkauden loppumisesta, vaan yhteensovittamattomasta erilaisuudesta. Arvojen ristiriidoista, elämäntapojen ja tottumusten törmäyksistä. Silloin parisuhteen Päivänsäteeltä tai Menninkäiseltä on vaadittu liikaa, edellytetty sopeutumista jonkun toisen valamiin muotteihin. Vaikka rakkaus kestäisikin, suhde ei saa ilmaa ja tukahtuu.   

Rakkauden onnistumisprosentti on arvaamaton: joskus tärppää, toisinaan ei. Tämän epävarmuuden hyväksyminen on kuitenkin minulle tänään paljon toiveikkaampi ajatus kuin usko valmiiksi määriteltyihin onnellisiin loppuihin. Yhden lopun jälkeen voi aloittaa uudestaan.