Tanssitaan veitsenterällä (Eli kuinka rakastuin Pariisin Kevääseen)

Muutama vuosi sitten maailmani oli sanalla sanoen kaaoksessa. Sitä ennen niin tasainen nuoren naisen elämäni oli saanut ensimmäiset kovat kolauksensa: Puolella nelihenkisestä perheestäni todettiin parin kuukauden sisällä syöpä. Pian sen jälkeen luotin ihmiseen, joka ei ollut edes luottamukseni miljoonasosan arvoinen. Sydämeen sattui, eikä sille kivulle ollut sanoja.

Samoihin aikoihin joku ystäväni suositteli minulle yhtyettä nimeltä Pariisin Kevät: ”Sähän kun tykkäät noista hyvistä sanoituksista?” Todella. Levyhyllystäni löytyy tuskin yhtäkään pelkkää instrumentaalimusiikkia sisältävää levyä. Musiikissa pitää olla hienot, samaistuttavat sanat – muuten en saa siitä juurikaan irti. Ja niin yhtenä iltana kotiuduin levykauppa Stupidosta Meteoriitti-nimisen levyn kanssa. Siitä illasta alkoi yhteinen matkani Pariisin Kevään kanssa.

Kun olit pieni niin sun mummos sanoi / Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta / Tai odottaa seuraavaa

Kahden ensimmäisen levyn tahdissa paransin sydänsurujani. Tanssin ihanassa mekossa keikalla Tavastialla, vaikka samaan aikaan rintalastan alla pakotti tietoisuus siitä, että olin tehnyt rakkaudessa erittäin huonon valinnan. Keikan jälkeen joimme ystäväni kanssa punaviiniä, nauroimme, ehkä itkinkin vähän. Mutta samalla suru helpotti hieman, seuraavana päivänä enemmän, kunnes haaleni kokonaan.

Sit mä heräsin pää pyörällä / Ei oo avoautoo / Ajan talvisinkin pyörällä / Sun piti mennä / Mun oli jäätävä / Hakaniemen sillalla viima on jäätävä

Koitti kesä, jolloin menetin läheiseni. Silloinkin työmatkoilla, samassa bussissa, samoilla raiteilla, musiikkisoittimessani soi Pariisin Kevät. Vaikka aurinko ei sinä helteisenä kesänä paistanutkaan mieleeni saakka, musiikin soidessa hymyilytti sentään vähän. Kappaleista oli tullut niin tuttuja, että ne olivat kuin peitto, jonka suojiin kääriytyä. Surullani oli sanat, joita en olisi osannut kirjoittaa itse.

Oota vaan niin näät / Oota vaan jotain karmeaa tapahtuu / Mä piiloudun ja maalaan maailman mustaksi / Ei mua kukaan nää / Mä oon invisible man

http://youtu.be/JObee_5XzZc

Vähitellen elämä asettui uusiin uomiinsa, asiat ottivat paikkansa, arki rytminsä. Pariisin Kevään kolmas levy oli aiempia toiveikkaampi, kuten jo minäkin.

Ehkä ois helpompaa / Ehkä ois helpompaa olla / Jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä / Vaan tähdenlentoja  

Musiikki on minulle avain muistoihin, portti menneisiin päiviin ja öihin, tapa ilmaista sanomattomia tunteita. Pariisin Kevään lahja on siinä, että se on samaan aikaan keveää ja raskasta. Musiikkia, jota voi tanssia, vaikka sydän sykkisi pieninä murusina.

Tulethan tanssimaan veitsenterällä / Voidaan lipsahtaa yhdessä

Viimeisimmällä, syksyllä ilmestyneellä levyllä on kappale, joka kokoaa yhteen kaiken sen, mikä minulle on Pariisin Keväässä rakasta. Siinä esitetään toive, rukouksen kaltainen, jota toivoisin omaankin elämääni. Se on haikea haave siitä, ettei mikään suistuisi odottamatta pois paikaltaan, koska nyt niin moni asia on niin hyvin.

Päivien kulun toivoo olevan tasaista / Yritän muistoja reunojen alle lakaista / Asennetaan anturit mittaamaan häiriöitä / Etsitään syyt miks vietän unettomia öitä