Viimeiset sanat tunnistaa siitä, ettei niitä koskaan huudeta

Mietin joskus, kuinka paljon elämän viimeiset hetket määrittävätkään sitä, millainen muistijälki ihmisestä jää. Kuinka paljon merkitystä voi olla yksillä sanoilla, jos niiden jälkeen seuraa hiljaisuus?

Isoäitini, Karjalasta aikanaan evakkona saapunut hiljainen nainen, kuoli yli 15 vuotta sitten. Hän asui kauan vanhainkodissa, kunnes kunnon huononnuttua viimeiset kuukautensa sairaalassa. Vähitellen ennen hänen poisnukkumistaan lauseet himmenivät, sanat sammuivat. Viimeisinä päivinään hän ei puhunut juuri mitään, vain välttämättömän. ”Anna maitoa”, ”Kylmä”. Viimein viimeiset sanat: ”Olen mykkä”. Näiden sanojen lausumiseen sisältyi paradoksi: Kuinka puhua, jos ei ole enää ääntä?

Joskus pohdin myös, kuinka moni meistä saa valita, mitä lopussa sanoo ja kenelle. Monen ihmisen lähtösanat ovat viimein yhtä sattumanvaraisia kuin elämänkin varrella. Joku varmasti valittaa kipujaan, toiset kaipaavat vettä tai ruokaa. Yllättävän kuoleman hetkellä viimeisiksi jäävät sanat saattavat olla mitä tahansa. ”Lähden leikkaamaan nurmikon”, ”Hyvää yötä”.

On monia viimeisiä sanoja, joita lausumme, vaikka jatkaisimme elämäämme yhä. Ihmissuhteet päättyvät, emmekä enää koskaan puhu joillekuille, jotka aikaisemmin ovat olleet meille tärkeitä. Sanoista jää jälki, jota kannamme mukanamme, vaikka muistot haalistuisivatkin. 

Scandinavian Music Groupin kappale Kun kuolen on ollut minulle elämässä monellakin tavalla lohdullinen. Olen kuunnellut sitä harmaina marrasaamuina, kun bussi on ohittanut sairaalarakennuksia ja itku on painanut kurkussa kuin kivi. Silti enemmän kuin kuolemasta, se kertoo elämästä. 

”Viimeiset sanat tunnistaa siitä, ettei niitä koskaan huudeta. Jos siis aiot jatkaa, koita jaksaa huutaa loppuun saakka.”