Mitä jumpat mulle merkitsee?
Okei. Nyt aion kertoa teille jostain mulle erittäin rakkaasta ja tärkeästä asiasta, nimittäin mun suhteesta jumppiin ja jumppaamiseen.
Aloin käydä jumpissa yhdeksännen luokan lopussa 16-vuotiaana eli reilu kuusi vuotta sitten. Ensimmäinen kuntosalini oli Tampereen GoGo, jolla kävinkin reilu kolme vuotta. Lukion jälkeen muutin Helsinkiin opiskelemaan, jolloin salikin luonnollisesti vaihtui. Jokainen ehkä muistaa (vai muistaako) ensimmäisen ryhmäliikuntatuntinsa. Mun ensimmäinen ryhmäliikuntatunti oli BodyPump. Olin takarivissä, normaalit rintsikat päällä ja collegehousut jalassa. Olin kummissani ja hihittelin jännityksestä. Nojoo, BodyPump-tunneilla olen käynyt edelleen alle 20 kertaa elämäni aikana, joten hirveen suurta paloa kyseistä lajia kohtaan ei ole ikinä päässyt syttymään. 😀
Pikkuhiljaa mukaan tuli BodyStep, satunnaisesti BodyCombat sekä kaikenmaailman lajikokeilut spinningistä pilatekseen. BodyAttackiin uskaltauduin menemään ensimmäistä kertaa vasta kolmen vuoden jumppailun jälkeen, mutta se nousikin heti ensimmäisen tunnin jälkeen ehdottomaksi suosikikseni ja on sitä edelleen.
Olin todella ujo jumppari, mutta pikkuhiljaa aloin siirtyä takarivistä eturiviin. Pysyin aina kulmissa, jolloin en joutunut suoraan ohjaajan katseen alle, ja edelleen hakeuduin usein reunaan eturiviin käydessäni muiden tunneilla. Punastuin ja punastun edelleen, jos ohjaaja huomioi erikseen just mut, vaikka samalla myös nautin siitä. Kunto alkoi nousta hiljalleen. Aattelin usein (ja aattelen edelleen!), että jumpat on ehkä siisteintä ikinä. Ihailin energisiä, hyvännäkösiä, hyväkuntoisia, mukavia ja iloisia jumppaohjaajia. Ihmettelin aina, miten ne jaksaa ja miten kellään voi olla niin hyvä kunto.
Kun muutin Helsinkiin kävin ensiksi Unisportilla, koska kalliit kuntosalimaksut tekevät ison loven opiskelijabudjettiin. Kuitenkin alle kuukauden kuluttua tuli liian kova ikävä lempijumppia (BodyAttack, BodyStep, BodyBalance), joita ei mennyt UniSportin ryhmäliikunnassa ollenkaan, joten liityin pian Esportin jäseneksi. Esportilla on varmasti Suomen kattavin ryhmäliikunta-aikataulu. BodyAttackia meni kahdeksan kertaa viikossa pelkästään Helsingin toimipisteessä. Oli ihanaa, kun lempijumpat pyörivät joka päivä ja usein vielä useamman kerran saman päivän aikana. Toiset asiakkaat olivat myöskin täysiä jumppahulluja ja ohjaajat olivat mielettömän hyviä.
GoGon, Unisportin ja Esportin lisäksi olen jumpannut hieman myös Motivuksella sekä ohjannut tunteja Fresseillä ja LadyLine Hakaniemessä ja LadyLine Myyrmäessä sekä tällä hetkellä Torikeskuksen Kuntomaailmassa. Olen nähnyt monenlaisia tunteja, ohjaajia ja asiakkaita. Olen jumpannut BodyStepiä ohjelmasta 76, tällä hetkellä pyörii ohjelma 101. Nyt, 25 ohjelmaa myöhemmin, olen itse BodyStep-ohjaaja ja huomenna on ensimmäinen BodyStep-ohjaukseni. BodyAttackissa olen käynyt ohjelmasta 77, ohjannut ohjelmasta 81 ja tällä hetkellä pyörii ohjelma 90. Kaikille, joille Les Mills -konsepti ei ole kovin tuttu, niin ohjelmat vaihtuvat neljä kertaa vuodessa, joten tosiaan vuosia näiden lajien parissa on ehtinyt jo vierähtää, mutta vielä enemmän niitä löytyy edestäpäin. 🙂
Olen matkustanut jumppien vuoksi tunteja milloin mihinkin. Olen suunnittelut työvuorojani ja lukujärjestyksiäni ryhmäliikunta-aikataulujen mukaan. Olen herännyt aikasin aamulla varaamaan paikkaa lempitunneilleni. Olen jumpannut yli kuuden vuoden ajan säännöllisesti, viikoittain, useamman tunnin viikossa. Se tekee yhteensä noin 1000 ryhmäliikuntatuntia (3 jumppaa x 52 viikkoa x 6 vuotta = 936).
Oon kokenut monia kausia, jolloin motivaatio on ollut hieman hukassa. Välillä jumpat ei oo napannut yhtään. BodyAttack-peruskoulutuksen jälkeen mun oli pakko pitää pientä paussia, sillä olin niin äärimmäisen pettynyt itteeni ja siihen, ettei musta leivottukaan kolmessa päivässä hyvää jumppaohjaajaa. Se oli tosi kasvattava kokemus. Se avas mun silmiä sen suhteen, mitä kaikkea ohjaaminen vaatii. Mitä se just multa vaatii. Vaikka oon luovuttanut ties kuinka monta kertaa, on mun sisäinen halu ja palo tulla jumppaohjaajaks silti aina lopulta voittanut.
Tässä mää oon nyt. Saan tehä just sitä, mikä on mun mielestä parasta maailmassa. En vaihtais tuntiakaan pois tältä matkalta. Aion kasvattaa itteeni ohjaajana ja jumpparina päivä päivältä yhä paremmaksi ja monipuolisemmaksi. Ohjaukseen liittyvät haasteet on tehnyt musta nöyrän ja vahvan, joten ehkä niilläkin oli paikkansa ja tarkoituksensa. Tästä on hyvä jatkaa maailman tappiin saakka. Kiitollisena. Onnellisena. Rakkaudella.
Voisin varmaan jauhaa tästä aiheesta varmaan loputtomiin, mut jätän tän nyt tähän. Kiva, jos jaksoitte lukea. :’)