Hermoilusta ja keskeneräisyydestä

Mä oon armoton hermoheikki. Ja viime aikoina musta tuntuu, että se on ”pilaa” mun elämän. Ja että jännittäminen ei helpota koskaan.

Oon aina hermoillut esiintymistä ja yleisesti esillä olemista. Punastelen, tärisen, sekoilen sanoissani.

Mua jännittää jumppien ohjaaminen. Mua jännittää työhaastattelut. Mua jännittää uudet paikat ja uudet ihmiset. Mua jännittää myös vanhoissa tutuissa paikoissa liikkuminen, koska mut saatetaan tunnistaa. Ja ne tietää, et oon arka ja ujo ja jännittäjä.

Oon ollut nyt tämän vuoden puolella kolmella eri salilla pitämässä näytetunnin. Jumppien ohjaaminen on kuitenkin asia, joka on mulle todellatodella merkittävä, jota jännitän todellatodella paljon ja jossa haluaisin olla todellatodella hyvä. Yleisesti ottaen nää näytöt on mennyt kyllä todella hyvin, mutta silti oon ollut tosi pettynyt itteeni. Miks olin niin jännittynyt? Miksen ollut reippaampi? Miksi sekoilin ja hermoilin? Mitä mä oikein ajattelin, kun tein sitä/tätä/tota? Miksi mun pitää olla vielä niin kesken tän koko ohjausjutun suhteen?

Oon ensi sunnuntaina menossa pitämään ensimmäinsen tunnin uudelle salille ja sekin jännittää niin perkeleesti. Aina, kun menee uuteen paikkaan niin on kuitenkin asiakkaiden arvosteltavana (ja vanhoissa paikoissa ihan yhtälailla, mut siellä asiakkaat sentään tuntee mut, ja ehkä tietää et oon ihan kiva tyyppi, ja mähän oon ihan kiva tyyppi). Tulee verratuks muihin ohjaajiin ja asiakkaat miettii, et mikä tyyppi tää on ja miksi se on täällä. Tietynlaisia näytön paikkoja nekin, vaikka oiskin saanut jo salin ryhmäliikuntavastaavan vakuutettua.

Oon saanut myös palautetta paljon ohjaamisesta tän alkuvuoden aikana. Palautteen saaminen on ollut kyl tosi hyvä juttu, koska se vie aina eteenpäin. On tullut paljon kannustavaa palautetta, mutta myös paljon kehitysehdotuksia. Ensinnäkin aion treenata enemmän vielä selkälihaksia, koska mun pitää saada mun ryhti kuntoon. Myös attackissa oon valmis puskemaan vielä kovemmin, kasvattamaan kuntoa ja suorituskykyä, jotta pystyn tekemään liikkeet entistä isommin, ja sitä kautta olemaan parempi roolimalli myös asiakkaille. Stepissä kiinnitän vielä lisää huomiota ohjeiden selkeyteen ja ennakointiin. Treeniä, treeniä, treeniä.

Ja luultavasti jatkan itseni piinaamista jännittävissä tilanteissa. Ehkä tää tästä.