Long time no see. Mutta täällä taas. Iski kauhea tarve päästä kirjoittamaan ajatuksia auki, joten täältä pesee.

Suoraan asiaan. Inhoan ja pelkään epäonnistumista yli kaiken. Tiedostan sen, että epäonnistuminen aina välillä on ihan väistämätöntä meille kaikille ja tiedostan myös sen, että epäonnistumiset kasvattavat meitä ihmisenä ja vievät aina joka tapauksessa meitä eteenpäin. En voi silti sietää epäonnistumisen tunnetta. Sitä pettymyksen ja häpeän määrää.

Itse asiassa on ihan hölmöä, kuinka monessa asiassa koen olevani epäonnistunut. Ja suurin osa näistä asioista on aivan turhia, kuten kaikki pinnalliset jutut. Että en oo onnistunut näyttämään kivalta, kauniilta, sporttiselta ja muutenkin upealta, kaikista epätoivoisista yrityksistä huolimatta. Oon epäonnistunut mun ruokavaliossa, koska en oo 24/7 täynnä hyvää energiaa, virtaa, hymyä ja rakkautta. En missään nimessä oo tikissä, vaan mulla on jenkkakahvat ja mahamakkaroita. Kaikesta kovasta treenistä huolimatta.  Terveyshömpötyksistä huolimatta. Gluteenin, maidon ja sokerin käytön minimoimisesta huolimatta. Siitä huolimatta, että oon elänyt hyvin säntillisesti jo vuosikaudet.

Lisäksi koen epäonnistumista ihmissuhteissa. En tiedä, mistä se kumpuaa, mutta suurimman osan ajasta en osaa tuntea olevani ihana, hyvä ja rakastettu. Tavoittelen jatkuvasti hyväksyntää ympäriltäni, enkä oikeastaan edes tiedä mistä tuo loputon tarve tulla hyväksytyksi tulee. (Normaalia tietyllä tapaa, kai?) Siksi epäonnistuminen tuntuu niin pahalta, ihan kuin epäonnistuminen jossain yksittäisessä asiassa laskisi arvoani ihmisenä johonkin täysin olemattomiin.

Jatkuva täydellisyyden tavoittelu, epäonnistumisen pelko ja hyväksynnän hakeminen on oikeasti todella raskasta. Mutta työstän sitä jatkuvasti, että oppisin pitämään itestäni vähän enemmän. Hyväksymään kroppani, luonteeni ja kaikki virheeni ja heikkouteni sellaisenaan. Olemaan itseni paras ystävä.

Apua. Tämmöistä tänään. Toivottavasti siellä on joku vielä tallella seurailemassa mun juttuja. Pusuja ystävät!