Oon ollut jo vuosikausia sinkku ja yleensä ajattelen, että oon jo tottunut olemaan yksin. Välillä oon pelännyt sitä, että tuun olemaan yksin koko loppuelämäni ja välillä sen sijaan oon vaan todennut, ettei oo tullut oikeenlaista tyyppiä kohdalle.

Miksi mä oon yksin? En ainakaan omasta valinnastani. Se vituttaa, harmittaa ja ahdistaa. Suurimman osan ajasta sitä ei jaksa miettiä ja siihen ei jaksa tuhlata turhaa energiaa, mutta sitten tulee näitä hetkiä, jolloin kokee itsensä todella säälittäväksi ja epätoivoiseksi.

Just nyt musta tuntuu, että mun elämässä on valtava aukko. Tiiän, että tää tunne ei vie mua millään tasolla eteenpäin, ja niin kauan kuin keskityn siihen, että jotain puuttuu, niin jotain tulee puuttumaan. Koen, että oon osannut peittää ton aukon normaalissa arjessani. Kuvainnollisesti vois ajatella, että oon asettanut sen aukon päälle jonkinlaisen levyn, jolloin aukko jää piiloon, mutta sen levyn alla se on yhä olemassa.

Kuinka kokisin olevani kokonainen yksikseni? Kuinka osaisin antaa itelleni kaiken sen rakkauden ja arvostuksen, mitä tällä hetkellä kaipaan ja haluaisin saada joltakulta toiselta?

Vaikka kuinka keskityn hyvään, rakkauteen ja kiitollisuuteen tässä elämässä, se aukko on ja säilyy. En saa sitä täytettyä hyvillä ajatuksilla, enkä kiinnittämällä huomiotani muihin juttuihin. Tähän asti oon uskonut, että riittää, että keskityn vaan tekemään omia juttujani ja elämään täysiä, mutta nyt tuntuu, että ei, ei se riitä.

Koen ehkä tän tilanteen jonkinlaiseksi umpikujaksi. Jos jatkan niin kuin tähän asti, mikään ei tule ikinä muuttumaan. Osaanko toimia muulla tavalla? Pitäisikö mun muuttaa päivittäisiä tapojani/ajatusmallejani? Tehdä tilaa uusille ihmissuhteille elämässäni jollain tavalla?

Harmittaa, että näitä pohtiessa tulee helposti ajateltua, että mussa on jotain vikaa. Onko mussa jotain vikaa? Hell yes, paljonkin, mutta silti tuntuu älyttömältä lähtee muuttamaan itteensä joksikin muuksi, että saisi hyväksyntää tai rakkautta ulkopuolelta. Kuulostaa älyttömältä ajatukselta, joka sotii koko maailmankatsomustani vastaan. Olisiko aika panostaa enemmän ulkonäköön, pitäisikö laihduttaa, pitäisikö alkaa käymään enemmän ulkona, pitäisikö lähestyä rohkeammin kaikkia vähänkin kiinnostavia poikia, mitä helvettiä pitää tehdä?

Mä oon pohtinut tätä nyt viimeiset pari päivää ja toivon, että pääsen näistä ajatuksista mahdollisimman pian eroon ja saavutan rauhan taas tän asian kanssa. Toivon vuodelle 2016 paljon aitoja, kauniita kohtaamisia, uusia ja vanhoja ihmisiä ja monenmonta kuplivaa hetkeä. En oo kuplinut onnesta pitkään aikaan, ja todella kovasti ikävöin sitä kupla-Sannia, joka joskus olin. Maailman paras fiilis, kun on niin hyvä olo, ettei se meinaa pysyä sisällä vaan sitä väkisinkin levittää kaikkialle ympärillensä. <3

Kauniita pakkaspäiviä ja kevään odotusta muruset!