Mä haluan lopettaa asioiden vatvomisen.

Haluan keskittää enemmän huomion ympäristöön kuin itseeni. Tuntuu älyttömältä, kuinka ison osan päivästä ajattelen pelkästään sitä miltä musta tuntuu, mitä mä olen, mitä mä haluan olla, miksi mä haluan tulla ja mitä muut ajattelee musta. Ja kaiken ton vatvomisen ja pyörittelyn sijaan voisin keskittyä kaikkeen ihan muuhun ja unohtaa nämä itseeni keskittyvät ajatukset, vielä kun niistä yli puolet ovat kritisoivia. Tai sit mun pitää muuttaa äänensävyä radikaalisti.

Se, miten puhutaan ja ajatellaan muista ihmisistä, kertoo meistä itestä enemmän kuin niisät musita. Tän on varmaan moni kuullut ja yhtä moni voi toivottavasti allekirjoittaa. Mutta usein sanotaan myös, että me pystytään tuntemaan vaan niitä tunteita toisia kohtaan mitä pystytään tuntemaan itseemme kohtaan. Pitää oppia rakastamaan itseään, ennen kuin pystyy rakastamaan muita jne.

Mä haluaisin oppia rakastamaan itseäni.

Mä ihan todella pyrin näkemään ihmisissä hyvää. Haluaisin kovasti tykätä kaikista ja suurimmasta osasta tykkäänkin. Ja silloin, kun joku ihminen aiheuttaa mussa ärsytystä, kiukkua tai kateutta, osaan kääntää katseen itseeni. Miksi mä ärsyynnyn tai kiukustun siitä tyypistä? Miksi mä kadehdin sitä tyyppiä? Ja silloin, kun tunnen noita tunteita niin haluan todella kääntää sen kaiken päälaelleen, tuntee ärsyyntymisen/kiukun/kateuden sijaan lämpöä, hellyyttä ja rakkautta.

Eikä se todellakaan oo helppoa, mutta mä harjoittelen ja kehityn. 🙂 Vielä enemmän mulla ois kuitenkin kehitettävää siinä, että osaisin toteuttaa tätä myös itteeni. Okei, harvemmin kadehdin itseäni, mutta esimerkiksi silloin kun tunnen häpeää, lannistumista, ärsyyntymistä ja epätoivoa, olisi hienoa osata kääntää nää tunteet hyväksynnäksi, lämmöksi ja rakkaudeksi.

Mä en sano missään nimessä, ettei sais olla huonoja päiviä tai huonoja hetkiä. Tottakai saa ja niitä on. Mulla oli tänään huono päivä. Olin huonovointinen, mua väsytti ja oksetti. Kävin ohjaamassa BodyAttackin, se tuntu todella rankalta ja koko tunnin aikana en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, että mulla oli fyysisesti ällöttävä ja voimaton olo. Ei mua harmittanut se, että mulla oli huono olo. Mua harmitti se, että alisuoriuduin ohjaajana, en jaksanut tehdä liikkeitä täysillä, en pystynyt keskittymään mihinkään ja en jaksanut puhua ja kannustaa. Musta puuttui se energia, joka tekee ohjaamisesta parasta.

Ja sit jäin vatvomaan tätä asiaa.

Mut nytpä mä koitan sanoo itelleni, että hei, kaikki on ihan ok. Asiakkaat (toivottavasti) ymmärtää ja ne ehkä tulee mun tunnille vielä uudestaan. Mulla ei onneksi oo mitään pahempaa pöpöä, ja tää paha olo on varmaan huomiseen mennessä saatu kuntoon. Mä tein siinä tilanteessa parhaani. En pysty peittelemään mitään (jumppaohjaajana huonon olon peitteleminen on ainakin mulle tosi vaikeaa…), mut ehkä joku tykkää siitäkin, että oon niin aito tyyppi ja ohjaaja. Ja mä tykkään asiakkaista, vaik ne ei tykkäis musta, koska ne tekee koko hommasta tekemisen arvoista. <3

Pahoittelen tän postauksen sekavuutta. Tää oli tämmönen päiväkirjamainen avautuminen, mutta tykkään ilmeisimmin avautua päiväkirjamaisesti nettiin, joten mikäs tässä! Olkaahan armollisia tekin itellenne, mä todella opettelen tätä ihan hirveesti. Hali.