Löysin vanhan kirjoituksen. Onneksi nyt ei ole näitä fiiliksiä. Kaikille yksinäisille lapsille. Ja miksei aikuisillekin. 

Se meni näin: 

Haluisin ottaa sut mut syliin ja viedä jonnekin kauas. Kauas näistä ihmismielistä, jotka paketoivat sinua.

Ne laittaa päälle kauniita kuoria ruseteilla ja kiiltäviä naruja. Sinä revit ne riekaleiksi. Terävät hampaasi isket papereiden läpi ja petyt. Niihin ihmismieliin joiden piti pitää sinun puoliasi. Joiden piti antaa sinun olla susi, mörkö ja pimeys, jos sinun tarvitsee niin hetki olla.

Mutta ne ihmismielet. Ovat keksineet kauneuden. Ei se ole totta. Kauneus on joskus rumaa, ja he eivät uskalla katsoa siihen. Sinä tuijotat heitä. Huudat heille. Pompit. Pelleilet.

Sinä olet yksin. Ja nämä ihmismielet eivät sitä ymmärrä. Sanovat, että väsyttää. Kertoisit, että sinuakin väsyttää yksinäisyys, mutta et osaa vielä. Sinä haluat vain tuntea sen. Että kuulut. Että kun olemme tässä saman taivaan alla niin ollaan sitten tässä.

Anna minun olla hölmö ja ailahtelevainen, koska minä olen vielä häpeämätön. Kävelyn sijasta hyppelen, askeleeni on kevyt. Olen onnellinen.

Liisa