Välillä tämäkin eloisa ja puhelias savolainen painuu maihin ja hiljenee ajatuksiinsa. Viime aikoina synkkien ilmojen lisäksi mieltä on painanut koti-ikävä kotoisaan Kuopioon. Tuntuu, ettei aikuisella oikein saisi olla koti-ikävää, sehän on sellaista lasten touhua. Varsinkin tällaisessa vahvassa ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa ikävä on heikkoutta. Kuulkaa, ei se ole. Se on välittämistä.

Muutamia vuosia sitten uhosin kovaan ääneen, etten kyllä jää Kuopioon asumaan. Kun sitten muutin pois ja kaverit kyselivät paluumuuttoni mahdollisuuksista, paukuttelin henkseleitä ja vastasin, etten Kuopioon todellakaan takaisin muuta. Hassua, kuinka nakökulmat voi muuttua ja sitä alkaa arvostaa eri asioita vuosien saatossa. Ymmärtää, kuinka tärkeä oma tukiverkosto perheineen ja ystävineen on. Ja miten ne tutut ja tylsät kadut voikin pienen välimatkan takaa näyttää tutuilta ja turvallisilta.

Reilu viikko sitten itkin ikävääni äidilleni ja mummulleni, kun näin heitä mummuni synttäreillä. Suunniteltiin silloin äitini kanssa, että suuntaan heti mahdollisuuden tullen kotiin Kuopioon moikkaamaan tuttuja nurkkia. Viime viikolla sovinkin pomoni kanssa, että käytän sisään kertyneitä plussatuntejani pois, jotta voin olla tämän viikon perjantain poissa töistä ja suunnata kotikonnuille jo torstai-iltana töiden jälkeen. Pidennetty viikonloppu tutuissa maisemissa tuttujen naamojen keskellä kuulostaa ainakin omaan korvaani melko mukavalta piristykseltä pimeän marraskuun keskelle.

Olen jo sopinut muutamien ystävieni kanssa treffejä ja puuhaa vierailuni ajalle. Aion imeä itseeni kunnon kerta-annoksen savolaista lupsakkuutta ja tuttua tavallisuutta. Aion fiilistellä tuota ”tylsää ja piskuista” kotikaupunkiani. Aion käydä kaikissa kaipaamissani paikoissa ja syödä Hanna Partasen lihapiirakan pohjoismaiden suurimmalla kauppatorilla (niin kuin aina suunnittelen, mutten kuitenkaan syö). Aion puhua oikein levveetä savvoo ja olla ylypee juuristani.

Minne sinä ikävöit? Vai onko hyvä olla juuri tässä ja nyt?