Jossain välitilassa

 

IMG_4171.png

Pariisi on kyllä tosi beige. Ulkokuorelta ainakin, ja sisältä käsin siinä mielessä, että tähän nudeuteen on helppo sulautua tylsinä lomapäivinä, jolloin ei meikkaa taikka pukeudu kuin mustaan, kun laskeutuu koulutöiden äärestä asunnostaan Bois de Boulognen lenkkipoluille tai etsimään sunnuntai-iltana aukiolevaa markettia.

Koska elämä kulkee vaihdossa vuoristorataa, talviloman ensimmäisinä päivinä tapahtui melkeinpä liikaa pelkästään Pariisin seudun paikallisliikenteen viiden vyöhykkeen sisällä. Kävelytin suomalaisia kavereita kaupungilla despoottisin maanomistajan elkein (sori!!) ja hyvästelin viimeisetkin syyslukukauden vaihtarit. Yhtäkkiä olinkin yksin kaupungissa kokovuotisten vaihtareidenkin hajaannuttua Eurooppaan loman ajaksi, seuranani Pascalin Mietteet, Hugon Quatrevingt-treize, Kourouman Les soleils d’Indépendance, Barthesin Le degré zéro de l’écriture ja yhteensä ainakin viitisentoista sivua kirjoitettavaa lukukauden puolivälin kunniaksi. Viimeiset viisi päivää olen siis kirjoittanut, katsonut kaksi kautta Girlsiä ja puoli kautta Modernia perhettä, chättäillyt ahkerasti Whatsappissa ja Facebookissa, oppinut laulamaan hyräilemään mukana Paradisin kaikki biisit ja kävellyt kerran noin 7 kilometriä tihkusateessa himasta Montmartrelle. Tänään sain vihdoin soviteltua brunssihetken sen ainoan kaverin kanssa, joka viettää samankaltaista loman loppua (tähän väliin ultimaattinen ruokavinkki Pariisiin: CROUS-kouluruokaloiden ravintolalaiva Seinellä Bibliothèque François Mitterrandin takana, sunnuntaisin aivan kelpo brunssi, joka sisältää lautasellisen lämmintä ruokaa, viennoiserien (antakaa mulle hyvä käännös!), muuta sälää sekä kahvin tai teen, hintaa pariisilaisille opiskelijoille 3,25e ja muille 7e – tosin opiskelijakorttia ei kukaan koskaan ole multa kysellyt). Vastoin odotuksiani yksinolo on tehnyt sen verran hyvää psyykelleni mutta huonoa ranskantaidoilleni, että brunssin jälkeen pakenin heti yksin kasvikauppaan ja adoptoin hiljaisen fiikusseuralaisen jakamaan kaksitoistaneliöisen yksinäisyyden temppelini.

Tulipahan kuitenkin vihdoin tsekattua kavereiden kanssa Versaillesin läänit Peilisalin ikkunoista ja kiivettyä Riemukaaren päälle. Ens perjantaina seuraava ex tempore lippunsa varannut Suomi-vieras hoodseilla ja vuorossa se hetki, kun vihdoin saan jonkun pakotettua mun kanssa viettämään puol päivää Rue Dupetit-Thouars -kadulla ja sen liepeillä (postauksen toinen Pariisi-vinkki: mun ehdoton ykköskohde yksin kuljeskelulle nättinä aamupäivänä on metroasemien Temple ja Arts et métiers liepeet, joka lasketaan kai pohjoiseksi Le Maraisiksi. On kahvilaa ja pikkuputiikkia, baaria ja Les Enfants-Rougesin tori – miinuksena paljon brittituristeja, vaikkakin erittäin tyylikkäitä ja nuoria sellaisia). Ylös alas aktiivisuuden ja passiivisuuden, sosiaalisuuden ja yksinäisyyden vuoristorataa.

 

Katos, tässä videossahan on sing along -tekstitykset! Aika oppia sanat ehkä oikein enkä Joey-tyyliin, että jää jotain käteen ranskankielisestä vaihtovuodesta.

suhteet oma-elama opiskelu matkat
Kommentit (2)
  1. Tulin tän luettuani jotenkin tosi hyvälle tuulelle ja alkoi äkkiä tehdä älyttämästi mieli Pariisiin… Ihana postaus! 

    1. Voi, kiitos ihanasta kommentista!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *