Osaan vihdoin ranskaa
Tein kielitaidon kehittymistä Erasmus-vaihdon aikana testaavan loppukokeen, ja ranskantaitoni CEF-taitotasoluokitus nousi sen mukaan lähtötestin B2:sesta C2:seen. Siis korkeimpaan! Oikeesti! Koko totuutta moinen nettitesti ei tieteenkään kerro – syyskuussa sen (ja nykykielten sähköpostilla pyytämäni kielitaitotodistuksen) antamalla itsevarmuudella kerroin vaihtoyliopistollani puhuvani aivan hyvin B2:sen ranskaa, ja henkilökunta nauroi mut ulos toimistoista. ”Sun pitää kuules tehdä paljon töitä, oot ehkä korkeintaan B1-tasolla ja niin huonolla ranskalla täällä ei opiskella!” Mut mä tein sen. Edes niin kahden kurssin feilaaminen ei liittynyt kielitaitoon, paitsi ehkä vähän siihen, että en jaksanut opetella kirjoittamaan passé simplellä. Sitä taitoa nyt ei edes C2-tasoinen tarvitse.
Käytännössä kielitaidon kehitys on tapahtunut huomaamatta, hiljallisena siirtymisenä vaivaannuttavasta small talkista tietolautapelien pelaamiseen ja diipimpiin keskusteluihin, joissa verbien taivutukset eivät välttämättä aina ole oikein, mutta se ei haittaa ymmärtämistä. Asiansa saa aina perille, kun jatkaa itsevarmasti puhumista. Sitä paitsi, ranskassa virheet annetaan yllättävän helposti anteeksi, vaikka toisin luulisi – monet ranskaa äidinkielenään puhuvatkin sekoittavat tuoda-verbit amener ja apporter, joten harva keskeyttää ulkkiksen puheenvuoron, jos lipsauttaa vahingossa j’amène le gâteau, vaikka se onkin kielioppinatseille lauseena complètement faux. Mulle itelleni kieliopin turhan tarkka syynääminen puhuessani on kuitenkin edelleen huono tapa, sillä monta esseetä tässä vuoden aikana kirjoittaneena ja lukuisia ranskalaisklassikoita lukeneena oon oppinut surullisenkuuluisan poikkeuksien poikkeuksien kieliopin turhankin tarkasti. Tähtihetkeni oli, kun ranskalainen kamu totesi, että tekstareissa mun ranska on parempaa kuin useimman natiiviranskalaisen. Olen saavuttanut jotain.
Yleisesti ottaen Ranskassa elämässä pärjää keskinkertaisella kielitaidolla (ainakin jos puhuu oikeanlaisten ihmisten kanssa – oma lukunsa ovat ne, jotka eivät millään tunnu ymmärtävän murtaen lausuttuja sanoja). Yliopistossa tarvitaan vähintäänkin CEF-luokituksen B2-taso, joka tarkoittaa hyvää kuullunymmärtämistä, suhtkoht hyvää kirjoitustaitoa sekä melko laajaa sanavarastoa. Vielä harjaantuneempaa kielitaitoa vaatii kuitenkin ystävien saaminen Pariisissa, ainakin oman kokemukseni mukaan; valitettavan usein pariisilainen jaksoi kuunnella kielipuolista mokellustani ehkä yhden iltaman verran, ja sen jälkeen oltiin maksimissaan moikkaustuttuja. Jos kohdalle sattuu kuitenkin oikeanlaisia (lue: kärsivällisiä) tyyppejä, jää murtuu yleensä juurikin virheitä tekemällä. Ite oon useasti jo kuullut kuulostavani välillä suloiselta pikkulapselta taivutusvirheineni, ja monesti törmää tarinoihin hyvien ystävyyssuhteiden syntymisestä sillä hetkellä, kun ulkkis käyttää coucher-verbiä väärässä kontekstissa. Näistä saavatkin sitten alkunsa keskustelut, joiden kautta kieltä oppii paljon, paljon nopeammin kuin koulutehtäviä pyörittelemällä tai toimistoissa asioimalla. Ainakin mä tunnen saavuttaneeni nyt tavoitteeni, kun sujuvan lukemisen ohella osaan sekä puhua internet-operaattorin asiakaspalvelun kanssa puhelimessa kuin sujautella nykyranskan puhekielisiä ilmaisuja puheeseeni kaveriporukassa. Vaikkei puhe vieläkään täysin sujuvaa ole. Mulla on vielä kuukausi aikaa tässä itsevarmuuden puuskassa treenata se huippuunsa.
Mes potes en Finlande, pahoittelen jo valmiiksi, että hoen palatessani jatkuavasti vahingossa ”c’est coool” tai ”oh là là” tai ”se toimii”.