Katteltuani viikon verran vuorotellen snäppejä helle-Suomesta ja sadesäätä Pariisin-kämppäni ikkunasta, toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin Marseilleen.

(Mitä Ranskassa elo oikeasti opettaa.)

Oikeesti mulla ei ollut oikeastaan käsitystä siitä, mitä Marseillessa pitäisi nähdä tai tehdä. Tiesin vaan, että se on Ranskan toisiksi suurin kaupunki, Välimeren rannalla ja tunnelmaltaan kuulemma melkeinpä Pariisin vastakohta. Lisäksi sinne ei ihan tosta vaan lähdetty – junayhtiö SNCF:n työntekijöiden lakko, joka edelleen vissiin on päällä, alkoi juuri sopivasti päivää ennen varaamani junan lähtöä, ja koo oo juna oli luonnollisesti peruttujen joukossa. Onneksi SNCF on vastikään uudistanut takuusysteemejään, ja tällaisissa tilanteissa ostetulla junalipulla saa matkustaa ilman lisäkuluja millä tahansa muulla junalla, jolla on sama määränpää samana päivänä. Matkustin siis suunnittelemani halvan yöjunan sijaan saman päivän kalliilla aamujunalla, ja ylimääräisenä maksoin vain yhden yön lisää hostellissa.

(Hullu euroopanmatkaaja) Julia liittyi seuraan seuraavana iltana vastaavan junaseikoilun jälkeen, yhtä tietämättömänä Marseillen meiningeistä. Etukäteen suunnittelemattoman viikonloppukuljeskelumme tuloksena sanoisin, että Marseillesta saa hyvin käsityksen ilman julkisilla kulkemista – vanha satama ja vanha kaupunki, toisin sanoen kivoimmat kuljeskelupaikat, ovat ihan vierekkäin, ja keskustaa lähimmälle rannallekin (Plage de catalans) kävelee mukavasti viilentymään, eikä se edes ollut näin kesäkuun alussa tupaten täynnä. Kertaliput calanqueille eli rannikon liuskekivimuodostelmille kannattaa kuitenkin hommata: metrolla ja bussilla reilussa puolessa tunnissa ulos kaupungista katsomaan meduusoja ja kaktuksia. Ite city on meluisa ja levoton ja suht koht ikävä yksin kulkevalle skanditytölle, mutta kaverin kanssa illat olivat välimerellisen leppoisia varsinkin L’Alimentation Générale -rafla/drinkkibaarin tapasten ja mango-ananas-mojiton äärellä.

”Ylimääräisenä” päivänäni ennen Julian saapumista tein päiväretken Marseillesta Aix-en-Provencen kaupunkiin. Sinne pääsee bussilla kahden euron päivälipulla, jos jaksaa tehdä asemalla ilmaisen opiskelijamatkakortin. Myös kuuden euron kertalippu kannattaa, sillä Aix yllättää ihanuudellaan: talot olivat pastellipersikkaisen eteläranskalaisia, kadut täynnä hymyileviä lomailevia pariisilaismummoja ja skeittaavia aixilaisia opiskelijoita ja ruoka halpaa. Kävellen ehtii päivässä hyvin nähdä tarpeeksi, ja jalkoja voi käydä lepuuttamassa puistojen puutteessa raflojen lisäksi vaikka Cité du livre -konseptissa hieman sivussa vanhasta kaupungista.

Marseillesta matkustimme halvalla Ouibusilla kolme tuntia Nizzaan, koska halusin leppoisille kivirannoille ja Julia kahdella edellisellä Ranskan Rivieran matkallaan missaamaansa Chagall-museoon. Jo tuon museon takia kannattaa piipahtaa Nizzassa, kokoelma oli hyvä ja kauniisti aseteltu itse taiteilijan suunnitelmien mukaan.

Nizzassa oli samalla tavalla nättiä kuin Aixissa, mutta merellisemmällä tavalla. Ulkomaalaisia turisteja oli huomattavasti enemmän, joka tosin johtuu osittain myös tuolloin juuri käynnistymässä olevista Eurocupin matseista. Otettiin päivämme lungisti turistimeiningillä ja syötiin yltäkylläisesti (kallista) jätskiä sekä (halpaa) pizzaa ja sushia vanhassa kaupungissa. Tunnelma oli kuin Italian-lomalla – oltiinhan sentään jo melkein rajalla.

Paluumatkaa eivät haitanneet enää lakkoilut, mutta Keski-Ranskassa jyllännyt ukkonen tuhosi kesken matkan raiteita, ja junamme kääntyi takaisin Nizzaan. SNCF takasi onneksi pahvipakkauksellisen odottelusafkaa ja kolmen tunnin asemalla odottelun jälkeen hotellihuoneen yöksi ennen korvaavaa aamujunaa. Epäilyksistäni huolimatta kaikki lopulta järjestyi suhteellisen mallikkaasti, ja yöllisestä turhautumisesta on muistona autenttinen Ranska-kokemus oikeuksiensa puolesta huutavine ranskalaismiehineen ja aamu-croissantteineen, jotka hotellin respa Julialle ja mulle sniikkasi työntekijätiloista. Onpahan seikkailu jota muistella nyt, kun kaks viikkoa pitäisi yrittää lukea uusintatentteihin.