Etelänmatka, eli kertomus Ranskan junista

marseilleIMG_4333.png

Katteltuani viikon verran vuorotellen snäppejä helle-Suomesta ja sadesäätä Pariisin-kämppäni ikkunasta, toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin Marseilleen.

marseilleIMG_4301.png

(Mitä Ranskassa elo oikeasti opettaa.)

Oikeesti mulla ei ollut oikeastaan käsitystä siitä, mitä Marseillessa pitäisi nähdä tai tehdä. Tiesin vaan, että se on Ranskan toisiksi suurin kaupunki, Välimeren rannalla ja tunnelmaltaan kuulemma melkeinpä Pariisin vastakohta. Lisäksi sinne ei ihan tosta vaan lähdetty – junayhtiö SNCF:n työntekijöiden lakko, joka edelleen vissiin on päällä, alkoi juuri sopivasti päivää ennen varaamani junan lähtöä, ja koo oo juna oli luonnollisesti peruttujen joukossa. Onneksi SNCF on vastikään uudistanut takuusysteemejään, ja tällaisissa tilanteissa ostetulla junalipulla saa matkustaa ilman lisäkuluja millä tahansa muulla junalla, jolla on sama määränpää samana päivänä. Matkustin siis suunnittelemani halvan yöjunan sijaan saman päivän kalliilla aamujunalla, ja ylimääräisenä maksoin vain yhden yön lisää hostellissa.

(Hullu euroopanmatkaaja) Julia liittyi seuraan seuraavana iltana vastaavan junaseikoilun jälkeen, yhtä tietämättömänä Marseillen meiningeistä. Etukäteen suunnittelemattoman viikonloppukuljeskelumme tuloksena sanoisin, että Marseillesta saa hyvin käsityksen ilman julkisilla kulkemista – vanha satama ja vanha kaupunki, toisin sanoen kivoimmat kuljeskelupaikat, ovat ihan vierekkäin, ja keskustaa lähimmälle rannallekin (Plage de catalans) kävelee mukavasti viilentymään, eikä se edes ollut näin kesäkuun alussa tupaten täynnä. Kertaliput calanqueille eli rannikon liuskekivimuodostelmille kannattaa kuitenkin hommata: metrolla ja bussilla reilussa puolessa tunnissa ulos kaupungista katsomaan meduusoja ja kaktuksia. Ite city on meluisa ja levoton ja suht koht ikävä yksin kulkevalle skanditytölle, mutta kaverin kanssa illat olivat välimerellisen leppoisia varsinkin L’Alimentation Générale -rafla/drinkkibaarin tapasten ja mango-ananas-mojiton äärellä.

 

marseilleIMG_4271.png

”Ylimääräisenä” päivänäni ennen Julian saapumista tein päiväretken Marseillesta Aix-en-Provencen kaupunkiin. Sinne pääsee bussilla kahden euron päivälipulla, jos jaksaa tehdä asemalla ilmaisen opiskelijamatkakortin. Myös kuuden euron kertalippu kannattaa, sillä Aix yllättää ihanuudellaan: talot olivat pastellipersikkaisen eteläranskalaisia, kadut täynnä hymyileviä lomailevia pariisilaismummoja ja skeittaavia aixilaisia opiskelijoita ja ruoka halpaa. Kävellen ehtii päivässä hyvin nähdä tarpeeksi, ja jalkoja voi käydä lepuuttamassa puistojen puutteessa raflojen lisäksi vaikka Cité du livre -konseptissa hieman sivussa vanhasta kaupungista.

marseilleimg_4377.png

Marseillesta matkustimme halvalla Ouibusilla kolme tuntia Nizzaan, koska halusin leppoisille kivirannoille ja Julia kahdella edellisellä Ranskan Rivieran matkallaan missaamaansa Chagall-museoon. Jo tuon museon takia kannattaa piipahtaa Nizzassa, kokoelma oli hyvä ja kauniisti aseteltu itse taiteilijan suunnitelmien mukaan.

marseilleimg_4350.png

Nizzassa oli samalla tavalla nättiä kuin Aixissa, mutta merellisemmällä tavalla. Ulkomaalaisia turisteja oli huomattavasti enemmän, joka tosin johtuu osittain myös tuolloin juuri käynnistymässä olevista Eurocupin matseista. Otettiin päivämme lungisti turistimeiningillä ja syötiin yltäkylläisesti (kallista) jätskiä sekä (halpaa) pizzaa ja sushia vanhassa kaupungissa. Tunnelma oli kuin Italian-lomalla – oltiinhan sentään jo melkein rajalla.

marseilleimg_4396.png

Paluumatkaa eivät haitanneet enää lakkoilut, mutta Keski-Ranskassa jyllännyt ukkonen tuhosi kesken matkan raiteita, ja junamme kääntyi takaisin Nizzaan. SNCF takasi onneksi pahvipakkauksellisen odottelusafkaa ja kolmen tunnin asemalla odottelun jälkeen hotellihuoneen yöksi ennen korvaavaa aamujunaa. Epäilyksistäni huolimatta kaikki lopulta järjestyi suhteellisen mallikkaasti, ja yöllisestä turhautumisesta on muistona autenttinen Ranska-kokemus oikeuksiensa puolesta huutavine ranskalaismiehineen ja aamu-croissantteineen, jotka hotellin respa Julialle ja mulle sniikkasi työntekijätiloista. Onpahan seikkailu jota muistella nyt, kun kaks viikkoa pitäisi yrittää lukea uusintatentteihin.

Kulttuuri Matkat

Osaan vihdoin ranskaa

 

13152759_10206749220234454_1233492976_nver2.png

Tein kielitaidon kehittymistä Erasmus-vaihdon aikana testaavan loppukokeen, ja ranskantaitoni CEF-taitotasoluokitus nousi sen mukaan lähtötestin B2:sesta C2:seen. Siis korkeimpaan! Oikeesti! Koko totuutta moinen nettitesti ei tieteenkään kerro – syyskuussa sen (ja nykykielten sähköpostilla pyytämäni kielitaitotodistuksen) antamalla itsevarmuudella kerroin vaihtoyliopistollani puhuvani aivan hyvin B2:sen ranskaa, ja henkilökunta nauroi mut ulos toimistoista. ”Sun pitää kuules tehdä paljon töitä, oot ehkä korkeintaan B1-tasolla ja niin huonolla ranskalla täällä ei opiskella!” Mut mä tein sen. Edes niin kahden kurssin feilaaminen ei liittynyt kielitaitoon, paitsi ehkä vähän siihen, että en jaksanut opetella kirjoittamaan passé simplellä. Sitä taitoa nyt ei edes C2-tasoinen tarvitse.

Käytännössä kielitaidon kehitys on tapahtunut huomaamatta, hiljallisena siirtymisenä vaivaannuttavasta small talkista tietolautapelien pelaamiseen ja diipimpiin keskusteluihin, joissa verbien taivutukset eivät välttämättä aina ole oikein, mutta se ei haittaa ymmärtämistä. Asiansa saa aina perille, kun jatkaa itsevarmasti puhumista. Sitä paitsi, ranskassa virheet annetaan yllättävän helposti anteeksi, vaikka toisin luulisi – monet ranskaa äidinkielenään puhuvatkin sekoittavat tuoda-verbit amener ja apporter, joten harva keskeyttää ulkkiksen puheenvuoron, jos lipsauttaa vahingossa j’amène le gâteau, vaikka se onkin kielioppinatseille lauseena complètement faux. Mulle itelleni kieliopin turhan tarkka syynääminen puhuessani on kuitenkin edelleen huono tapa, sillä monta esseetä tässä vuoden aikana kirjoittaneena ja lukuisia ranskalaisklassikoita lukeneena oon oppinut surullisenkuuluisan poikkeuksien poikkeuksien kieliopin turhankin tarkasti. Tähtihetkeni oli, kun ranskalainen kamu totesi, että tekstareissa mun ranska on parempaa kuin useimman natiiviranskalaisen. Olen saavuttanut jotain.

Yleisesti ottaen Ranskassa elämässä pärjää keskinkertaisella kielitaidolla (ainakin jos puhuu oikeanlaisten ihmisten kanssa – oma lukunsa ovat ne, jotka eivät millään tunnu ymmärtävän murtaen lausuttuja sanoja). Yliopistossa tarvitaan vähintäänkin CEF-luokituksen B2-taso, joka tarkoittaa hyvää kuullunymmärtämistä, suhtkoht hyvää kirjoitustaitoa sekä melko laajaa sanavarastoa. Vielä harjaantuneempaa kielitaitoa vaatii kuitenkin ystävien saaminen Pariisissa, ainakin oman kokemukseni mukaan; valitettavan usein pariisilainen jaksoi kuunnella kielipuolista mokellustani ehkä yhden iltaman verran, ja sen jälkeen oltiin maksimissaan moikkaustuttuja. Jos kohdalle sattuu kuitenkin oikeanlaisia (lue: kärsivällisiä) tyyppejä, jää murtuu yleensä juurikin virheitä tekemällä. Ite oon useasti jo kuullut kuulostavani välillä suloiselta pikkulapselta taivutusvirheineni, ja monesti törmää tarinoihin hyvien ystävyyssuhteiden syntymisestä sillä hetkellä, kun ulkkis käyttää coucher-verbiä väärässä kontekstissa. Näistä saavatkin sitten alkunsa keskustelut, joiden kautta kieltä oppii paljon, paljon nopeammin kuin koulutehtäviä pyörittelemällä tai toimistoissa asioimalla. Ainakin mä tunnen saavuttaneeni nyt tavoitteeni, kun sujuvan lukemisen ohella osaan sekä puhua internet-operaattorin asiakaspalvelun kanssa puhelimessa kuin sujautella nykyranskan puhekielisiä ilmaisuja puheeseeni kaveriporukassa. Vaikkei puhe vieläkään täysin sujuvaa ole. Mulla on vielä kuukausi aikaa tässä itsevarmuuden puuskassa treenata se huippuunsa.

Mes potes en Finlande, pahoittelen jo valmiiksi, että hoen palatessani jatkuavasti vahingossa ”c’est coool” tai ”oh là là” tai ”se toimii”.

Suhteet Oma elämä Matkat Opiskelu