Siinä missä tilin summa laskee kuukausittan kovin monella eurolla enemmän kuin ennen, nousevat elämänlaadun prosentit jatkuvasti. Täällä kuudennen kerroksen ullakkoasunnossani kuudennessatoista kaupunginosassa länsi-Pariisissa voin puoli seitsemän jälkeen illalla katsella Eiffeltornin huipun kiertävää valoa, lähteä vartin varoitusajalla melkein-naapurin seuraksi ”aamu”kahville lähileipomoon ja lämmittää omatekoisia safkoja mikrossa. Ihan naurettavan idyllistä.

(Balanssin vuoksi: miinuksena passiivis-aggressiivinen gardienne, 16èmen kalleus (tosin, vinkkivinkki, koska tässä kaupunginosassa on paljon hienostohuoneistoja, on talojen yläkerroksissa paljon entisiä palvelijanhuoneita, joita vuokrataan melko halvalla opiskelijoille, jotka yleensä Pariisissa hakeutuvat asumaan idempään) ja se, että kuulen melkein-naapuri -vaihtarikavereideni (5 kpl) suusta lähes joka päivä sanat ahhh Vivii, you should really learn German. Englantia ja saksaahan mä tänne tulin puhumaan.)

Kuten jo aikaisemmassa postauksessa nopeasti aihetta sivuutin, asunnon vaihtaminen oli monivaiheinen mutta yllättävän kivuton prosessi. Yliopistoasuntoloiden väki tuppaa kuulemma useinkin huijaamaan asunnon irtisanomista suunnittelevia opiskelijoita laittoman pitkillä irtisanomisajoilla – tavallisen asuntolahuoneen irtisanomisaika on kuitenkin yleensä kuukausi, vaikka muuta väitettäisiin. Itse sain puolestapuhujikseni yliopiston kv-toimiston ihanan naisen (joka on myös saksalainen, rakkauteni tätä kansakuntaa kohtaan kasvaa). Missasin uuden kämppäni ensimmäisen tsäänssin juuri asuntolasekoilun takia, mutta kun nöyrästi hymyillen palasin asunnon toiseen näyttöön, ystävällinen omistajapariskunta toivotti melkein jo halaten tervetulleeksi, ja jo seuraavana päivänä sovittiin byrokratiaosuuksien hoidosta tekstiviesteillä. Sain konkreettista todistusaineistoa ranskantaidoistani, kun vaihdoin kotivakuutuksen tyypin, solmin sähkösopimuksen, hommasin internetboksin (ja lankapuhelimen…) ja tein tilisiirtoja paperilla pankissa. Kehtaan olla ylpeä.

Löysin asuntoni paikalliselta tori.fi:ltä eli leboncoin.fr-sivustolta, jolla kannattaa olla erityisen tarkkasilmäinen – siellä liikkuu jos jonkinmoista huijaria ja olematonta asuntoa, mutta myös ehdottomia helmiä. Alle 500 eurolla ei Pariisista yksiötä juurikaan saa. Asuntonäyttöön pitää ottaa mukaan dossier, joka sisältää kopion henkkareista/passista, opiskelupaikka- tai työtodistuksen sekä jonkinlaisia todisteita siitä, että varallisuus riittää vuokraan, kuten vaikkapa Kelan opintotukipaperit. Asunnon saatua pitää varautua tutustumaan Électricité de Francen puhelinpalveluun sähkösopparia varten sekä ranskalaiseen internet/tv/lankapuhelinboksijärjestelmään ja niiden tarjoajiin. Kotivakuutus on lain mukaan myös oltava, mutta sitä varten tarvitsee vain ilmestyä jollekin toimistolle ja ilmoittaa asunnon tyyppi (jos se on studette, kuten mun kämppäni, se on chambren ja studion välimuoto). Sen jälkeen kamat matkalaukkuun, soitto saksalaisille muuttomiehille kuuden kerroksen eestakasravaamisen välttämiseksi, matkalaukut uuteen kämppään, ikkuna auki ja pariisilaisilmaa keuhkoihin.

Puolessatoista viikossa olen jo avannut tukkiutuneen viemärin, unohtanut jatkuvasti käydä ostamassa uuden hehkulampun kattolamppuun palaneen tilalle ja kirjoittanut äärimmäisen nöyrän anteeksipyyntökirjeen synttärijuhlinnoista aiheutuneesta melusta seinänaapurille. Vaihtovuoden tunneskaala on kyllä melkoista nyansseiden vaihtelua subito; ensin koko maa systeemeineen vituttaa ja olo on turvaton ilman tuttuja ihmisiä ja kieltä, mutta sitten jo kyynelehtii uuden ystävän kirjoittamalle synttärikortille täysien viinipullojen täyttämässä kämpässä. Aloitan kahdenkymmenenkolmannen ikävuoteni yllättävän hyvillä mielin.