Miksi vieroksun juhlapäiviä?

Eilen vietettiin vappua. Juhlistettiin kevään alkua. Kilisteltiin ja skoolailtiin. Koko Suomi kokoontui ulos. Erityisesti kaupunkien puistot täyttyivät railakkaista juhlijoista. Olihan siihen kyllä aihetta, nimittäin parhain vappusää vuosiin…

No mutta, entäs sitten jos ei ole ystäväporukkaa, jotka kutsuisivat vapun vietoon? Jos ei opiskele eikä kuulu haalarikansaan? Tai jos yksinkertaisesti ei jaksa juuri kyseisenä päivänä lähteä ulos? Jos vaikka kärsii masennuksesta eikä kykene lähtemään ihmisten ilmoille teeskentelemään hymyään? 

Itse olen alkanut yhä enemmän vieroksua suuria perinteisiä juhlapäiviä (tarkoitan sanalla juhlapäivä kaikkia suuria kansallisia juhlia kuten vappua, juhannusta, joulua…) Syitä on monia, mutta haluan muutamaa niistä avata tänään. Ihan vain sen takia, jos siellä puolen ruutua on joku joka tuntee samoin tai on joskus tuntenut…

Ensiksi, pitkään elämästäni on puuttunut tiivis ystäväporukka (edit: tässä tilanteessa tarkoitan noin yli kolmen hengen ryhmää). Porukka, joka kokoontuu yhdessä. Joka pyytää myös minua kokoontumaan heidän kanssa. Ei jätä kutsumatta tai kutsu vain velvollisuuden tunteesta. Ystäväporukka, joka aidosti haluaa minun olevan läsnä, paikalla. Porukka, jolle minä olen merkityksellinen. 

Usein olen kokenut jääväni ulkopuolelle. Olevani kolmas tai ties kuin mones pyörä. Usein olen jäänyt sivusta seuraajan rooliin. Kuullut myöhemmin tarinoita juhlista, joihin minua ei kutsuttu. Katsonut vierestä, kun muut suunnittelevat vappua, juhannusta, päättäreitä mitä lie juhlia, pyytämättä minua mukaan. Ottamatta minua mitenkään huomioon. Olen ymmärtänyt, että muiden ihmisten elämä pyörii hyvin ilman minuakin. Liian monta satuttavaa kertaa.

Tällä hetkellä elämään on siunaantunut monta ihanaa ihmistä. Tunnen myös, että monta kaunista sydäntä on vielä matkalla luokseni. Ottamassa askelia kohti aitoa ja syvää ystävyyttä. Kuitenkin suurin osa ystävistäni on yksittäisiä ihmisiä. Henkilöitä, joiden kanssa olen tekemisissä yleensä kahden kesken. Kahvilla, lenkillä, kaupungilla… Suurin osa ystävistäni ei edes tunne toisiaan. He asuvat eri paikkakunnilla, ympäri Suomea. Näin ollen, todella harvoin näen ystäviäni isommalla porukalla.

Lisäksi monilla ystävilläni on myös jokin ison ryhmä, johon he kuuluvat. On opiskeluporukoita, työporukoita, lapsuudenkaveriporukoita… Jotakin sellaisia isompia ystäväryhmiä, joihin minä en kuulu. Luonnollisesti ison juhlapäivän lähestyessä yksittäiset ystäväni kallistuvat juhlapäivän viettoon isomman porukan kanssa. Voisin varmasti pistäytyä mukaan kuokkimaan, mutta tuiki tuntemattomien ihmisten keskelle tupsahtaminen olisi ainakin itselleni todella vaivalloista. Helposti tuntisin oloni ulkopuoliseksi ja taas ties kuinka monenneksi pyöräksi.

Näin ollen, vietänkin mieluusti juhlapäivän yksin kotona tai muutaman entuudestaan tutun ystävän kanssa. Mieluummin olen yksin kuin tunnen ulkopuolisuutta silloin, kun muut ympärilläni pitävät hauskaa. Muiden hauskanpidon vierestä seuraaminen on sisimmälle todella raastavaa. Omasta mielestäni vielä raastavampaa kuin yksin oleminen. Omassa seurassa voin tehdä asioita, joista todella pidän eikä tarvitse huolehtia hyväksyykö uudet ihmiset minut osaksi porukkaansa vai eivät.

Toiseksi, juhlapäiviin liittyvät suuret odotukset ja mielikuvat kuormittavat helposti. Juhlapäivänä pitäisi aina olla hymy pyllyssä ja riemu raikkaimmillaan. Tai ainakin niin monet olettavat. Oli sitten kyse siitä vapusta, juhannuksesta tai joulusta. Tunnelmaa ei haluta pilata mistään hinnasta. Kaiken pitää olla juuri niin onnellista kuin omassa päässään on suunnitellut. 

No mitä jos elämä ei sillä hetkellä ole sellaista kuin on suunnitellut? Mitä, jos sydän ei tunne sitä, mitä sen pitäisi tuntea? Mitä, jos sydämessä ei kupli onni ja ilo? Mitä, jos sydän onkin surusta särkynyt? Masennuksesta mustunut? Taakan alleen väsähtänyt? Tarvitseeko sitten yrittää sydäntään paikkailla ja pikaliimailla? Niin vikkelään, että varmasti ehtisi juhlaan parantua. Ettei missään nimessä olisi rikkinäinen sydän juhlatunnelmaa latistamassa. Masentunut mieli muita myrkyttämässä. Inhimillinen ihminen muita järkyttämässä. Koska juhlissahan pitää hymyillä. Olla ratkiriemukkaan iloinen. Vai pitääkö?

Juhlapäivän paineet kasaantuvat erityisesti silloin, kun oma sydän ei syki ilosta ja riemusta. Itse olen jättänyt monet juhlat väliin yhä useammin sen takia, etten yksinkertaisesti jaksa mennä keskustelemaan tyhjänpäiväisistä asioista puolituttujen kanssa ja hymyilemään nätisti. Usein juhlissa tapaa ihmisiä, jotka eivät ole niitä läheisimpiä ihmisiä ja törmää jatkuvasti ”Mitä sinulle kuuluu?” kysymyksiin. Minun on yksinkertaisesti nykyään yhä hankalampi vastata ”Juujuu hyvää kuuluu”, jos todellisuus on oikeasti erilainen. Usein myös kysymyksen esittäjät eivät edes halua kuulla todellista vastausta vaan olettavat ainaista hyvää kuuluvan.

Kolmanneksi, juhlapäivät korostavat todella selkeästi elämän suuria muutoksia. Erityisesti ihmissuhteiden saralla. Viime joulu oli itselleni todella vaikea. Niin kuulin myös parilta muultakin henkilöltä. Aina hyvin samanlaisena toistuva juhla alleviivaa paikalta puuttuvia ihmisiä. Pois lähteneiden rakkaiden kohdalle jää vain tyhjä kolo. Aukko, jota on vaikea täyttää. Niin ruokapöydässä kuin omassa sydämessään. 

Vietin vappuni tänä vuonna yksin ja osittain vanhempieni kanssa. Minua ei yksinkertaisesti huvittanut lähteä juhlimaan eikä oikein ollut mitään porukkaa, joka olisi minut toivottanut tervetulleeksi. Varmasti olisin päässyt johonkin porukkaan mukaan, jos olisin kysellyt ja huolehtinut asiasta ajoissa. Tänä vuonna en kuitenkaan jaksanut. Kun on voimat vähissä väsymyksestä ja mieliala alhaalla masennuksesta, ei yksinkertaisesti aseta juhlapyhän suunnittelua ykkösprioriteetiksi. Pääasia, että jaksaa tavalliset asiat tehdä. Minulle oli kuitenkin aivan fine paistaa muutama munkki vanhemmilleni ja muuten elää aivan tuiki tavallista päivää. 

Illalla kuitenkin aloin selailemaan somesta ihmisten vappujulkaisuja. Sitten alkoi ahdistamaan. Tätäkö tämä taas on? Katselen taas ulkopuolelta, kun muut pitävät hauskaa. Minä olen taas yksin, kun muut ovat yhdessä.

Lähdin kiireen vilkkaa ulos tuulettamaan ajatuksiani. Ajoin läheiselle rantakalliolle. Istuin siihen ilta-auringon vielä lämmittäessä. Kuuntelin lokkien laulua. Otin kengät pois. Hipsuttelin kalliolla. Hengitin syvään raikasta ilmaa. Alkavan kesän tuoksua. Katselin auringonlaskun kauniita värejä, kirkasta appelsiinia ja vaaleanpunaista hattaraa. Olin yksin, mutten tuntenut oloani yksinäiseksi. Totesin itselleni, että olen juuri siinä missä minun kuuluukin olla. Tämä todellakin riittää. Just nyt. 

Mietin siinä kalliolla istuessani, kuinka nopeasti ajatukseni ehtivät ajautua harhateille. Kuinka taas lähdin arvottamaan itseäni sen perusteella, etten yhtenä juhlapäivänä ole muiden kanssa rilluttelemassa. Kuinka määrittelin omaa arvoani sen perusteella, etten ole yhdessä vaan yksin. Kuinka koin itseni huonoksi, epäonnistuneeksi ja aivan mitättömäksi yhden juhlapäivän takia.

Elämä muuttuu ja niin muuttuu myös juhlapäivät. Tai ainakin itse soisin niiden muuttuvan. Ennemminkin soisin juhlan mukailevan osallistuvia ihmisiä kuin ihmisten mukailevan juhlaa. Tarvitseeko juhlapäivät olla aina kermalla kuorrutettuja hymynaamoja vai voisiko niihinkin sisältyä inhimillisyyttä? Jokainen juhlii tietenkin omalla tyylillään, mutta itse toivoisin tulevaisuudessa juhlien sisältävän myös joustavuutta, ymmärrystä ja myötätuntoa. En haluaisi pakottaa surevaa piilottamaan kyyneleitään tai masentunutta maalaamaan hymyä kasvoilleen. Vain sen takia, että nyt on juhla ja pitää olla iloinen. Haluaisin, että jokainen voisi olla juhlassa mukana juuri sellaisena kuin siinä hetkessä on. Omana aitona itsenään myös juhlapäivänä. 

Loppuun haluan sanoa, ettei yksinäisyyden tunteminen ole häpeä (lisää ajatuksiani yksinäisyydestä voit lukea täältä). Eikä myöskään ole häpeä viettää juhlapäivää yksin. Omasta valinnastaan tai pakon sanelemana. Ei yksi juhlapäivä määrittele sitä mitä olet tai et ole. Kotona tai juhlimassa. Yksin tai yhdessä. Olet arvokas joka tapauksessa <3

Olisi mukava kuulla ajatuksianne  juhlapäivistä, yksinolosta tai ihan mistä vain aiheeseen liittyvästä <3

Kommentit (1)
  1. Mulla on ollut aiemmin ja on osittain edelleenkin samantapaisia ajatuksia juhlapäiviin liittyen. Vielä pari vuotta sitten olin juhlapäivinä aina yksin tai perheeni seurassa, mutta sittemmin esimerkiksi vappu on kulunut opiskelijakavereiden kanssa. Edelleenkään mulla ei kuitenkaan ole mitään tiivistä ystäväporukkaa, vaan ennemminkin juuri noita yksittäisiä ystäviä, jotka eivät kaikki tiedä/tunne toisiaan. Tästä syystä esimerkiksi kesä tuntuu usein vaikealta ajalta ainakin ajoittain, koska eri paikkakunnilla asuvia ystäviä ei näe kovin usein aikatauluristiriitojen vuoksi – kullakin kun on omat työnsä ja harrastuksensa, ja monilla myös se isompi ja tiiviimpi kaveriporukka, johon en itse kuulu.

    Olen kuitenkin pikku hiljaa alkanut hyväksyä sen, että jos juhlapäivinä tuntee itsensä epänormaaliksi tai yksinäiseksi, sekin on ihan ok. Tunne menee kyllä hiljalleen ohi, ja itseään voi lempeästi muistutella kaikista elämän hyvistä asioista ja läheisistä ihmissuhteista. Komppaan sua niin paljon tuossa, että olisi ihanaa, jos juhlat mukailisivat enemmän niihin osallistujia. Oon monesti miettinyt myös sitä, kuinka ihanaa olisi, jos ihmiset muistaisivat huomioida enemmän niitä ns. kolmansia pyöriä. Kenellekään tuskin on kivaa, jos porukassa yksi vain seuraa vaitonaisena ja yksinäisenä vierestä muiden hauskanpitoa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *