Valitettavasti…

Et tullut valituksi tähän koulutukseen.

Psykalle. Sinne mun unelmien alalle, jonne olin lukenut päämäärätietoisesti viime lokakuusta lähtien. Sinne unelma-alalle jossa saisin opiskella mielenterveydestä, aivotoiminnasta, hyvinvoinnista, persoonallisuus- ja kehityspsykologiasta, kognitioista, motivaatiosta… You name it. Se ala, joka oli kummitellut mun mielessä jo vuosia, mutten uskaltanut sanoa ääneen epäonnistumisen pelosta käsin ja keskivertopapereiden vuoksi. Sillä alalla työskentelee mielen ja mielenterveyden ammattilaisia, joiden tietoa ahmin lähes jokainen päivä, olin sitten psykologian opiskelija tai en.

Muistan ensimmäiset haaveet psykologin ammatista syntyneen yläasteella. Olin juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, jossa kaikki oli uutta ja pelottavaa. Kouluun se ei varmasti näkynyt, mutta kotona oli todella vaikeaa. Otin muuttamisen todella raskaasti, sillä se oli ensimmäinen mun siihenastisessa elämässä. Myöhemmin niitä on kertynyt sitten seitsemän lisää, joten sanoisinko, että jotakin kehitystä uuden sopeutumiseen ja muuttopuuhiin on tullut. Toisaalta muutto ei ollut todellakaan ainut asia, joka mun mieltä silloin painoi, mutta anyway.

Mun vanhemmat ohjas mut psykologille.

Se istunto oli sellainen, johon päädyin puoliksi pakotettuna ja siinä mielentilassa, etten kyllä sanoisi varmasti sanaakaan sille ”ihme psykologille”. Jälkeenpäin ajatus hymyilyttää. Nykyään pidän psykologeja suurimpina esikuvinani.

Olen kuullut useammin kuin kerran lauseen; ”psykalle hakee vain omasta mielenterveydestään kärsiviä.” Asian totuudenperäisyyttä en lähtisi arvioimaan, sillä jyrkästi tieteelliselle ja abstraktille alalle vaaditaan laudaturin paperit tai vähintäänkin, yhtä rankka opiskelujakso pääsykokeisiin vaatien englanninkieltä, tilastoa ja tutkimusartikkeleiden handlaamista lopullista koitosta varten – eiköhän sisäänpääsyvaatimuksina ole loppujen lopuksi opiskelumotivaatio omien mielen pulmien sijaan. En kuitenkaan sano, etteikö omien ongelmien selättämisestä tai rankoistakin kokemuksista olisi hyötyä tai edes jonkinlaista kehittynyttä resilienssiä tai empatiakykyä kyseisiä työtehtäviä varten, joihin kiinnostus voi olla näiden kautta syntynyt, mutta ennen kaikkea, psykologia on mielestäni hirmukiinnostava, itseä ja ympärillä olevia ihmisiä kehittävä ala, jota tullaan tarviimaan tulevaisuudessa paljon.

Sen verran kun aihetta romantisoinut olen, paha mieli nousee taas pintaan ajatellessani hylkäyskirjettäni. Hain toista kertaa, 110% lasissa ilman tulosta.

Keväällä 2020 ensimmäisen hylkäyskirjeen jälkeinen kesä ja syksy oli epätoivoa ja pelkoa täynnä. Kuljeskelin kaupungilla vedet silmissä näkiessäni haalariporukoita iloitsemassa toistensa seurasta ja opiskelijaelämästä. Hävetti kulkea kaupungilla. Tuntui kun otsaani olisi liimattu sana ”välivuodella” jolle jokainen vastaantulija mielessään nauraisi. Kesä ja syksy meni käsitellessä pettymystä, ja ammatinvalinnan kriiseilyn parissa. Ilmoittauduin taidealan valmennuskurssille, peruin sen ja vaihdoin AMKin sotealalle. Psykologia kummitteli mielessäni jatkuvasti, vaikka testien perusteella voisin olla niin hammaslääkäri, muusikko kuin psykologi. Yksi mieleenpainuvimmista testeistä tavasi minua seuraavanlaisena persoonana, etten voinut olla hymähtämättä, sillä se kuvasi täydellisesti hukassa olemisen kokemustani: Yksi iltapäivä töiden jälkeen istuin tuskastuneena keittiön pöydän ääressä, miljoonatta ammatinvalintatestiä tehdessäni. Olin niin ahdistunut, ettei pystynyt ajatella muuta. Itkin ja pyöritin mielessäni samoja ajatuksia kerta toisensa jälkeen. Mitä oikein tekisin elämälläni? Katselin ulos ja päätin, nyt oli se hetki kun kysyisin sen ihanan naapurin vanhan rouvan kahville. ”Tule kahville minun luo, habibi,” naapurin äiti vastasi ja astuin sisään. Hän keitti mausteilta tuoksuvassa keittiössään arabialaista kahvia, esitteli huonekasvejaan ja antoi ihonhoitovinkkejä. Hän on yksi kauneimmista ihmisistä jota olen koskaan nähnyt. Teinivuosien valokuva-albumeissa hymyilee kuvaan mallin näköinen nuori tyttö elämä edessään. Minulla ei koskaan oikein ollut sellaista, elämää nähnyttä esikuvaa, sillä ollessaan noin kymmenen vanha, viimeinenkin mummini lähti Taivaaseen. Hän huomasi olevani stressaantut ja kyseli asiasta. ” En tiedä mikä musta tulee isona. Mitä lähtisin opiskelemaan. Mikä sä olet ammatiltasi?”

Ja kuin taivaalta olisi tipahtunut merkki, siltä se tuntui.

”Psykologi. Työskentelin lastensuojelussa.”

Miten oltiinkaan niin samanhenkisiä, enää en sitä ihmetellyt.

Kahvipöytäkeskustelu meni pikemminkin elämän tarkoituksesta keskustelemiseen puolituttujen kahvipöytäkeskustelun sijaan. Hän puhui psykologiasta, auttamisesta ja merkityksellisyydestä juuri siinä kontekstissa ja arvossa, mitä olin myös ajatellut. Hän oli arabialainen feministi, runoilija ja kirjailija. Hänen elämäntarinansa, kuinka hän oli opiskellut psykologiksi, päätynyt Suomeen, työskennellyt apua tarvitsevien lasten kanssa. Vau. Ja hän puhui myös Australiasta, enkä voinut uskoa korviaan. Sinne lähteminen on ollut kahdeksanvuotaasta saakka yksi suurimmista unelmistani.

Vaikka hakukerta oli ensimmäinen, pohdin kovasti uskaltaisinko hakea vielä uudestaan unelmieni alalle. Tämän niin valtavan kauniin ja viisaan naisen kirjoittama kirja ja ihonhoitoon tarkoitetut yrtit kainalossani painelin viereiseen rappuun massu täynnä itämaista leivosta ja sitäkin mausteisempaa kahvia. Iltasatuna luin hänen sydäntä särkevää kirjaansa rakkaudesta, koti-ikävästä ja vahvoista naisista. Hän todella oli kokenut paljon.

———————————————

Olin tullut päätökseeni. Lokakuussa alkava psykologian laajin mahdollinen valmennuskurssi toi jotain turvaa tulevaisuudelle. Kävin innokkaasti tunneilla, työstin kotitehtäviä ja imin sisääni kaiken tuutoreilta ja opettajilta saamani tiedon. Työskentelin samaan aikaan päiväkodissa ja käytin illat avoimen yliopiston opinnoille ja valmennuskurssin työstämiselle. Valmennuskurssi siirtyi lopulta etäilyyn pääkaupunkiseudun koronatilanteen vuoksi. Syksyn mittaan tajusin, kuinka suuri unelma tämä todella oli. Työt veivät paljon aikaa ja pitkän vitkuttelun seurauksena uskalsin irtisanoutua vakituisesta työpaikastani ja vuokra-asunnostani, pakkasin tavarat ja muutin maalle. Kirjaimellisesti. Porukoille. Sillä halusin keskittyä pääsykokeisiin lukemiseen 100%. Keväälle 2021 olin ilmoittautunut myös psykologian, matematiikan ja englannin korotuksiin. Koska pääfokukseni oli todellakin pääsykokeissa, ei yo-rivini noussut kuin hassun kahden numeron verran (Rivini näyttää tällä hetkellä EEMMB.)

Lukittauduin omaan huoneeseen puoleksi vuodeksi lukemaan tilastomatematiikkaa ja psykologiaa. Työskentelin satunnaisesti opettajana ja päiväkodissa, mutta viimeisen kuukauden aikana lukittautuminen ja penkkiin liimautuminen kuvaa kirjaimellisesti panostani tämän vuoden pääsykokeisiin. Laskin Valmennuskeskuksen tilastomatematiikan opuksen kannesta kanteen sekä lähes jokaisen pääsykokeen vuodelta 2003 asti. Laskin tunteja, pänttäsin niin monella tekniikalla kuin keksin, yrittäen tehdä opiskelusta silti mieluista. Ja olihan se, sillä kyseinen ala on niin pirun kiinnostava. Flashgardit, muistiinpanot, testaaminen, luentomateriaalien pänttäys, matematiikan laskut, iltasadut apraksioiden ja afasioiden parissa.. you name it. Englannin tieteelliset artikkelit mua hirvitti, sillä en ole koskaan omannut erityisen hyvää kielipäätä – johtuuko se sitten populaarikulttuurin ulkopuolelle jättäytyneestä vanhempieni uskonnollisesta yhteisöstä, vai hitaasta oppimiskyvystäni kieliä kohtaan, en oikein tiedä. Vaikka olin jollain tasolla altavastaavana, pidin sinnikkäästi unelmastani kiinni. Sain lopulta vaikeimmatkin ROC-käyrään, afasioihin ja parkinsonin tautiin liittyvät englanninkieliset tiedeartikkelit haltuun siitäkin huolimatta. Sosiaaliset kontaktit ja kaverit vähentyi ja loppui tyystin, sosiaalinen media jäi tauolle ja maksimoin kaiken mahdollisen niin vaivalla, ajallisesti kuin rahallisesti.

—————————————————————————–

Tuloksetta.

Sitäkö varten, että voisin taas epäonnistua?

Mutta tiedättekö mikä on kauneinta epäonnistumisessa?

Se todella on mittari siitä, kuinka suuri unelma kyseessä on – jatkanko yrittämistä epäonnistumisestakin huolimatta. Sillä onhan asia niin, että minut näkee vielä ensi vuoden 2022 pääsykokeissa.

Mulla on nimittäin sata ja yksi syytä, minkä takia tämä on juuri minun alani. Pakottava tunne rinnassa huutaa sitä. Haluan olla psykologi. Siitä voisin kertoa jatkossa lisää.

Rakkain terveisin,

Silja