Alla olevassa tekstissä on otteita  peräisin kirjasta, mitä kirjoitan tällä hetkellä. Vaikka kirjailijana sitä ottaakin otteita omasta elämästään ja dramatisoi ne kirjaksi, niin tunnistan silti tuosta sen yksinäisyyden oman arkeni keskeltä. Päätin aloittaa blogin pitämisen koomisella hetkellä elämässäni. Ajattelin sinkkuelämän olevan vaikeaa kaksikymppisenä, olin väärässä. Koittakaapa olla sinkkuna kolmekymppisenä. Tai oikeastaan, jo sen tasaluvun ylittäneenä. Pitäisi olla perhettä, pitäisi olla loistava ura, pitäisi olla fittnestimmi-mimmi ja pitäisi olla kaikkea muutakin. Heräsin karmeaan painajaiseen, mikä tuijotti mua metron ikkunasta. Nimittäin oma peilikuva. Olin juuri saanut tietää töissä yt-neuvottelujen tuloksen. Se oli isku vasten kasvoja. Myös olin juuri yrittänyt saada vastaan tulevan, kuuman pukumiehen huomioita metroaseman portaissa. Mutta ehkä se seitsemän pienen koliikkilapsen äidin ulkonäköä muistuttava ja suklaata suuhunsa mussuttava naikkonen, ei ollut sen pukumiehen näkökentässä. Se katseli mun takana tulevaa, kolmegrammaista fittnessblondia. Ja olihan se hyvännäköinen nainen, sillä omatkin silmät jäi sen timmiä peppua tuijottamaan. Meni se niin keinuen mun ohitse, juostessaan metron ovista sisälle. Mutta ehkä näiden kaikkien takkujen ja tummien silmänalusten takana, voisi olla samanlainen hehkeä huoliteltu nainen?

***

Juhannusaatto. Kidutan itseäni lukemalla keskustelufoorumia säälittävistä lapsettomista sinkuista. Vastaavasti selaan Facebookista ihmisten biletyskuvia ja luen kommelluksia täynnä olevia juttuja mökkireissuista. Kaadan itselleni lisää kahvia ja yritän olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että olen yksin koko juhannuksen. 
Osalle tuttavista valehtelin minulla olevan suunnitelmia ja Facebookissa valehtelin olevani kipeä. Mten hitossa mä päädyin tähän pisteeseen?

Olen aina tehnyt kovasti töitä ja opiskellut. Uhrasin paljon aikaani kaiken tämän säilyttämiseen, ihmissuhteiden kustannuksella. Eikä ura ole minulle tullut mitenkään automaattisesti, olen tehnyt paljon sen eteen töitä. Olen lähtökohdiltani maalta suunnattoman köyhästä perheestä ja muutin pois sieltä heti yläasteen jälkeen. Mutta ystävien suhteen, olen ollut kuin hemmoteltu kakara. Sillä minulla on aina ollut paljon ystäviä, lapsesta saakka. Mihin ikinä muutinkin ja minkä opinahjon aloitinkaan, sain aina ystäviä. Aina oli jossain bileet mihin minua kutsuttiin, eikä koskaan pitänyt miettiä juhlapyhinä: ”miten hitossa mä päädyin tähän pisteeseen?” Nyt olen ymmärtänyt, että olen pitänyt heitä liian selviönä. Ystäville pitää soittaa ja nähdä ahkerammin. Antaa heidän tietää, että oikeasti välitän heistä. Sain kokea karvaan opetuksen. Ei ne ystävät lue ajatuksia. Jännää, eikö? 

Jäin siis miettimään. Miten kukaan tänä päivänä löytää ketään? Muodostaa uusia ystävyyssuhteita, ilman fiilistä: ”öööö, tota, eikö sulla ole kavereita?” 
Jos olet kolmekymmentäviisi ja valtaosa ystävistäsi on perheellisiä (tai tulevia perheellisiä,) niin mistä löytää sinkkusystäviä? vai olenko katsonut liian monta kertaa sinkkuelämää uusinnat? tai vastaavasti, ajatellut olevani itse oman elämäni bridget Jones? uskokaa pois. Olisin ennemmin Jane Austenin kirjasta, kuka tahansa hahmo. 

Miten lähteä baariin etsimään miestä ja mitä niille puhutaan? Jo kaksikymppisenä puhuin tapeteista ja miten pihamaan lähipuu kasvaa keväisin metrin. En ole koskaan varsinaisesti ollut mikään supliikki-hitti sinkkumarkkinoilla. Aiheutan ennemmin väittelyn ja punaisen raivon miehen silmissä, kuin kihertäisin ja kikattaisin siinä alfaurokseni kyljessä.Hankala tapaus. Kissa kuumalla katolla. 

Oikeasti, jos viimeisimmästä seurustelusta on jo seitsemän vuotta aikaa. Eikä myöskään auta asiaa se ”Seksisuhdemies”, jota olet pitänyt aina säälittävänä, keski-ikäisenä surkimuksena. On löytänyt itseäsi huomattavasti nuoremman naisen,  joka on työssään loistavasti menestynyt. Hän myös harrastaa sitä fittneszumbaa. Siinä tuntee itsensä jo hieman kuluneeksi, ajoiko aika muka ohitse? Myös se päivien ainut piristys, on nyt jo entisen työpaikan, kakskytjotain kundin vinkeä hymy (ja tietty se aika timmi pepa.) Tulee hieman sekava tuntemus:  Miten helvetissä tässä näin kävi? Minne jäi minun onnellinen loppu ja prinssi?

 Eli näillä sanoin aloitan blogini ja toivotan:  Hyvää juhannusta kaikille ja tervetuloa seuraamaan blogiani! Pilke silmäkulmassa kirjoittanut, Lumikki Luminen