Oli kerran eräässä makuuhuoneessa vuode, jollaista ei oltu ennen nähty. Oli se hellä olemukseltaan kuin untuva pilvenreunalla ja tukeva kuin vauvan ensikehto. Sängyllä oli mitä parhain paikka huoneessa: aurinkoa se sai päivisin ylenmäärin ja ilmaa ikkunanraosta ja ympärillä sillä oli mitä sydämellisimmät huonekalut toverinaan. Ja illalla pienistä lapsukaisista rakastettavin nousi vuoteen syleilyyn ja tuudittautui siinä höyhensaarille. Näin oli sängyn vuodet kuluneet jo monen monta vuotta viihtyisästi ja rauhallisesti. Mutta hetkenkään ei vuode ollut ollut tyytyväinen.

”Oi, kuinka arvotonta työtä minä teen! Ei laisinkaan ylevää, ei laisinkaan arvolleni sopivaa,” huokaisi vuode, ”voi, kunpa olisin sänky suurten palatsien! Silloin olisin edukseni: kiiltäisi mahonkinen runkoni kirkkaammin kuin itse päivänsäde ja untuvapeitteeni hohtaisi kuin ensilumi! Lapset eivät haluaisi nousta sylistäni koskaan, vaan tekisivät pesän peitteideni väliin ja olisivat seuranani aina. Ja kun vanhuus ja rappeus korjaisi muut huonekalut, minä jäisin ja seisoisin ylhäisesti kuin kuningas omalla kunniapaikallani.”

Sänky ei lainkaan iloinnut saamastaan auringonpaisteesta, katosta päänsä päällä tai ystävällisistä huonekaluista, jotka aamuin illoin seuraa sille piti. Jos oli talvi tai syksy tai kevätaurinko paistoi kauneimmillaan, oli sänky yhä surumielinen. Ei hän kokenut iloa lasten tuhinasta ja unista, kun nämä hänen päällään nukkuivat. Ei ensinnäkään. Oli hän liian hieno tähän erääseen taloon. Oli hänet tehty ylevimpiin puitteisiin, korkeampiin huoneisiin ja juhlallisempaan elämään.

Ja niin kului päivä jos toinenkin vuoteen murehtiessa kohtaloaan. Vaihtuivat vanhat huonekalut ympäriltä ja uudet täyttivät kysymyksillään huoneen. Lapset kasvoivat ja sänky oli alkanut kuulla outoa natinaa yöllä heitä kannatellessaan. Mutta ei vuode siitä lisää murhetta ottanut, olihan hän sängyistä hienoin ja tukevin. Mutta eräänä päivänä ei hänen ulkomuotonsa enää vastannutkaan hänen kuvitelmiaan. Oli mahonki rappeutunut sängyn ympäriltä, peitteet kuluneet puhki ja runko natisi liitoksistaan kuin vanha paatti.

Ja niin saapui päivä jolloin sänky kannettiin huoneesta pois nukkaantunut patja mukanaan. ”Oi, nyt minun arvoni on huomioitu!” sänky huuhdahti iloisena. ”Vihdoinkin minä pääsen oikeutetulle paikalleni palatsin makuusaliin. Siellä minun on ylevä ja ihana olla!” Mutta toisin kuin sänky luuli, vietiin tämä riutunut vuode ovesta ulos, pihaportin läpi aina metsän laidalla olevaan risukasaan. Sinne sänky heitettiin, ulos kärpästen surinan ja auringon polttavan paahteen alle.

”Oih ja voi! Kuinka näin kurjasti voi minulle poloiselle käydä! Ei palatsien ovista minua sisään viety, vaan risukasaan arvottomaan viimeisiä päiviäni viettämään! Voi surku, oi kurjuus!”vuode huudahti epätoivoisena.

Ja niin kului kesä ja tuli syksy, ja taivaan täytti syysmyrskyt ja sadepisarat. Ropisivat ne estottomasti poloisen sängyn päälle jättämättä yhtäkään kohtaa kuivaksi. Oli sänky enää muisto vain entisestään, mutta se ei harmittanut vuodetta. Hänen ainoa toivonsa oli ollut olla suuren makuusalongin sänky, mutta enää hän ei kelvannut edes erääseen taloon, jossa hän mukavat vuotensa oli viettänyt. ”Oih ja voi! Kuinka yksin voi sänky tässä maailmassa ollakaan! Enää ei katto suojele minua taivaan itkulta, eikä lämmin takkatuli pidä jalkojani lämpimänä. Enää ei muiden huonekalujen iloinen puheensorina mieltäni ylennä, eikä lapset tule minua joka yö halaamaan. Niin yksin, niin hylätty olen.”

Sänky ei oman valittelunsa takia kuullut läheneviä askeleita. Oli muuan koira, Kulkuriksi nimetty, saapunut lähistöltä kuuntelemaan niin surumielisen puheen alkuperää. Ja äänen lähteen luokse jolkotettuaan oli tämä poloisen sängyn risukasan päältä löytänyt. ”Voi kun se on kaunis ja niin lämpimän näköinen”, ajatteli Kulkuri. ”Ja silti niin surumielinen! Tänne minä jään, täällä minua tarvitaan.” Ja niin Kulkuri asteli risukasan päälle, aivan vuoteen rinnalle ja haukahti tervehdyksen. Mutta sänky ei sitä ymmärtänyt, sillä kuinka vuode ja koira voisivat samaa kieltä osata? Hämmentyi sänky vain Kulkurin läsnäolosta, sillä ei hän koskaan koiraa ollut tavannut, ja pois tätä yritti häätää. ”Voi kauhistus, mikä karvainen peto! Pois mene, tiehesi siitä niin kuin jo olisit!” sänky huudahti, mutta koira jäi. Ja niin saapui ilta ja pimeä yö, jolloin Kukuri ponnahti sängyn päälle ja asettui kerälle sen päälle. ”Hus siitä, pois likaamasta peitteitäni, senkin karvainen otus!” sänky sihisi epätoivoisena koiralle, mutta Kulkuri oli jo unessa. Se ei ollut pitkään aikaan saanut levätä niin pehmoisella ja lämpöisellä patjalla kuin sängyn. Eikä se pitkään aikaan ollut tuntenut selaista turvan tuntua kuin vuoteella makaillessaan. Tuhisi se onnessaan, ja hiljalleen lopetti myös sänky vastaväitteensä. Alkoi sekin mieltyä koiran tuoksuun ja sen pörröisyyteen: ei hän tuntenut enää itseään palelevan, kun koira häntä niin mukavasti lämmitti.

Ja niin kului yö jos toinenkin. Kävi Kulkuri silloin tällöin mahaansa ravitsemassa erään talon jätteillä, mutta muuten hän päivänsä vietti risukasan päällä sängyn vieressä istuen ja kertoillen seikkailuistaan kulkurina. Toisinaan sänky kertoi omia muistelujaan, ja koira kuunteli korvat luimussa. Sanaakaan toistensa puheista ymmärtämättä, hetkenkään mielenkiinnon herpaantumatta he toisilleen jutustelivat. Ja niin sapui talven pistävät pakkaset ja kevään ensimmäisten muuttolintujen laulahdukset. Mutta Kulkuri ja vuode eivät toisiaan jättäneet. Oli heistä kasvanut erottamattomat ystävykset, jotka jokaisen päivän toistensa kanssa viettivät.

Ja niin saapui kesä ja suuri keskikesän juhla, juhannus. Oli erään talon asukkaat kasanneet koko vuoden suurta risukasaa keskikesän kokkoa varten, ja tänään oli se suuri hetki saapunut, jolloin se sytytettäisiin. Sänky, tuo vanha ja tarpeeton talon asukkaille, oli myös heitetty risukasan päälle. Mutta sitä ei Kulkuri eikä vuode tienneet. Kun Kulkuri meni viettämään ansaittua ruokahetkeään, saapuivat erään talon asukkaat sytyttämään kokkoaan. Heidän lähestyessä oli vuode hämillänsä: oliko asukkaat tulleet hakemaan häntä takasin? ”Vanhat ystävät, kuinka suuri ilo on teidät jälleen nähdä!” sänky hihkaisi. ”Tulitteko minua tervehtimään? Vai kenties takaisin hakemaan? Valitettavasti en halua takaisin palata, uusi ystävä on minulla, jonka kanssa päiväni jaan.”

Asukkaat eivät kuulleen sängyn puhetta, vaan he kasasivat lisää oksia kokkoonsa ja peittelivät sängyn risujen alle. Eräs heistä piteli tulitikkuja käsissään aikomuksenaan sytyttää juhlakokko iloiseen liekkiin. Hän laski palavan tulitikun risukasan juureen, josta tuuli tempaisi sen muihinkin oksiin, ja äkkiä kasa oli tulen peittämä. ”Voih kuinka kuuma minun nyt on! Suorastaan läkähdyttävän kuuma!” sänky parahti liekkien seasta. Hiljalleen, mutta varmasti sänky paloi kauniilla liekillä ja savuna hän kohosi ilmaan. Oli hän hämmentynyt korkeudesta ja uudesta muodostaan, mutta iloisena hän maisemia katseli. ”Oi ja voih, täältä niin kauas näkee, yli metsän ja kauas talon taakse! Tuolla linnut ruokkivat poikasiaan, ja tuolla lapset tanssivat kokkoni ympärillä. Kuinka kaunista, kuinka suloista. Ja tuolla ystäväni Kulkuri kerää juhla-ateriaansa. Täällä Kulkuri, täällä! Katso kuinka ylhäällä minä liidän!” Kulkuri keskeytti ruokansa keruun ja vilkaisi taivaalle. Sieltä hän erotti koiransilmillään vuoteen, ystävänsä, ja haukahti iloisena.

Sängyn tuhkat hymyilivät koiralle ja heilutti hyvästit. Ei tiennyt hän minne leijailisi – kenties taivaaseen tai pilven reunalle nukkumaan – mutta sen hän nyt ymmärsi, että onnellinen oli hänen elämänsä ollut sänkynä. Ja hiljalleen oli sänky käsittänyt ettei elämän suurin onni löytynyt suurista saleista, hienolla lattialla seisoessa, vaan ystävän sydämestä.

Sen pituinen se.

© Johanna Nevalainen