Mulla on ammatti

Aloitin uuden työn. Edellisessä paikassa pätkä toisensa jälkeen jatkui aina lennosta ja siksi en ole kolmeen vuoteen ollut tyhjän työpöydän ja tyhjän sähköpostin ääressä ennen kuin nyt. Ja voi jestas, miten ihanalta se pitkästä aikaa tuntuukaan, kun jokin projekti alkaa kunnolla alusta! Kulunut talvi oli aika työläs ja raskas, kuten olen täällä teille kertonutkin. Samalla se oli äärettömän opettavainen ja nyt tunnen itseni enemmän oman alan ammattilaiseksi kuin koskaan aikaisemmin. Tuntuu, että olen viimein saavuttanut sen pisteen, jossa koulutus, työ ja ammattitaito ovat jonkinlaisessa harmoniassa toistensa kanssa. Olen huomannut seisovani varmana omien ajatusteni ja mielipiteideni takana ja että ehdottamiani toimintatapoja arvostetaan ja minut otetaan vakavasti. Tottakai sellainen tuo mukanaan itsevarmuutta ja fiilistä siitä, että hei, minä ihan oikeasti osaan tämän jutun. Ja ehkä se johtuu myös näistä ensimmäisistä päivistä uudessa työssä, kun huomaa tarttuvansa uusiin juttuihin varmalla otteella eikä tunne olevansa pihalla. Menneen talven haasteiden jälkeen uusi työ tuntuu nyt hyvältä ja motivoivalta. Saappaisiin ei huku, mutta ne ei myöskään kiristä.

Miksi halusin kirjoittaa nämä ajatukset ja fiilikset muistiin? Havahduin tässä lähipäivinä siihen, että ilmoitin ammatikseni tutkijan. Se tuli luontevasti ja automaattisesti ilman minkäänlaista epäröintiä ja sen jälkeen jäin onnellisena miettimään, että minullahan on hitto vieköön ammatti! Filosofian maisteri ei itsessään ole vielä ammatti, vaan todiste siitä, että ihmisellä on hallussaan tiettyjen alojen vaatima osaaminen. Kun siihen lisätään monen vuoden pätkärupeama, olen aina selittänyt omaa ammattiani pulppuilevasti (No mä olen valmistunut kulttuurien tutkimuksen laitokselta filosofian maisteriksi ja mulla on museoalan pätevyys ja mä oon tehnyt määräaikaisia tutkijan hommia…) ja sitten eräänä kauniina päivänä yhtäkkiä kiteytin sen tuosta noin vain yhteen sanaan: tutkija.

Ja niin kai se sitten menee, että jos ansioluettelossa lukee jo kuudetta vuotta ”tutkija”, niin silloin voi sanoa olevansa tutkija.

Mulla on ammatti!

 

tyo-ja-raha tyo

Sataman valot sammuvat

Olen jo pitkään pyöritellyt mielessäni mitä teen tämän blogin kanssa. Olen yrittänyt löytää tähän uutta innostusta ja uutta punaista lankaa, mutta lopputulos on tuntunut itsestäni kovin laihalta. Olen kirjoittanut blogeja vuodesta 2006 asti – kymmenen vuotta näemmä. Silloin päiväkirjamaiset blogit olivat tavallisimpia blogeja ja koko blogin kirjoittelu somesta puhumattakaan lapsenkengissä. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon. Ihmiset ilmaisevat itseään Twitterissä, Instagramissa, Facebookissa ja monessa muussa kanavassa. Blogeja kirjoitetaan yhä, mutta niihinkin on tullut vuosien saatossa mukaan vahva kuvallinen painotus ja suosituimpien blogien kohdalla kaupallisuuskin. Kukapa olisi kymmenen vuotta sitten uskonut, että joku voi joskus elättää itsensä blogia kirjoittamalla?

Voisin toki jatkaa tällä linjalla ja kertoa esimerkiksi miten ihana Ylläs oli viime viikolla, kuinka olenkaan ihastunut Klo Designin Frida-mekkoon, ja kuinka nykyinen työpätkä on loppusuoralla. Tai voisin paremminkin alkaa panostaa tähän blogiin ja opetella kuvaamaan ja näyttää teille miten ihanalta Ylläs ja se mekko voivatkaan näyttää (yhdessä ja erikseen). Kuvaajana tai ehkä oikeammin tiedostojen siirtelijänä olen liian laiska. Teen moista niin paljon töissä, etten jaksa kotona enää näpertää tietokoneen ääressä. Jos kuvat lävähtäisivät eetteriin noin vain kuin isolla siveltimellä, olisi täällä ehkä muutakin kuin tekstiä. Ja toisaalta: jos se teksti olisi jotain muuta, sopivan kantaaottavaa ja terävää, saattaisi se kadonnut punainen lanka löytyä niinkin.

Juuri nyt tuntuu, että aika on ajanut tämän blogin ohitse ja kirjoittajan kynä tylsistynyt. Haluan kirjoittaa edelleen ja toivon, että jossain vaiheessa tulee vastaan jotain uutta ja sopivampaa, joka pitää kynäni terävänä. Sitä odotellessani aion lukea kirjoja ja lempiblogejani, klikkailla Pinterestin kuvia ja someilla entiseen tapaan. En poista blogiani täältä vielä ja saattaa olla, että jossain vaiheessa palaan uudenlaisen kirjoitusinspiraation houkuttelemana punaisen langan pää mukanani, mutta valoisana kevätiltana satamassa näkee kulkea ilman valojakin.

Siispä suuri kiitos sinulle siellä ruudun takana! Ihanaa kevättä, lämpöä ja mustarastaan laulua!

suhteet oma-elama ajattelin-tanaan