Kun nimesin tämän blogin viime helmikuussa, ajattelin vanhaa iskelmää ja rakkauttani mereen ja merenkulkuun. Tein silloin (kuten teen edelleenkin) töitä merellisen kulttuuriperinnön parissa, mutta töiden jälkeen tie vei aina kotíin sisämaahan, jossa ei tuule ja helle on kesäisin korkeampi. Kuitenkin jo tuolloin uumoilimme mieheni kanssa muuttoa töiden perässä vanhaan satamakaupunkiin ja nyt kiireisen ja hullun elokuun aikana keväästä asti vireillä olleet asuntoasiat yhtäkkiä loksahtivat kohdilleen ja tällä viikolla muutamme Kotkaan. Uusi koti on saaressa. Sinne kyllä vie tie mantereelta emmekä muuta romanttisesti punamultamökkiin, mutta silti minua kiehtoo ajatus siitä, että elämme meren ympäröimänä. Mies on innoissaan ja hän jo mietti, hankkisimmeko pienen paatin lähirantaan. 

Muuttaminen on samaan aikaan iloista ja haikeaa. Tulevasta talvesta on tulossa paljon helpompi, kun työmatkani lyhenee noin kymmenkertaisesti. Se lisää tuntuvasti vapaata aikaa viikkoihin. Olen valmistumisen jälkeen tehnyt ainoastaan pitkiä työmatkoja ja viettänyt joka päivä yhteensä noin kaksi tuntia autossa. Varsinkin pimeään vuodenaikaan se tuntuu tosi raskaalta ja olen usein miettinyt onko tässä mitään järkeä. Silti olen halunnut panostaa omaan vaikeasti työllistävään alaani ja kulkea lähikaupunkeihin, ja vaikka pätkätyöt jatkuvat edelleen, on nyt jatkuvuutta jo sen verran reilusti tiedossa, että työn perässä muuttaminen kannattaa. Suuri haaveeni polkupyörällä kuljettavasta työmatkasta toteutuu vihdoin.

Ja haikeus, sitä on ilmassa tietenkin. Kouvolaan ehti kertyä suuri määrä muistoja ja ihana kolmiomme oli ensimmäinen paikka lapsuuskodin jälkeen, joka ihan todella tuntui kodilta ja jossa elämä on ollut hyvää ja onnellista. Uuteen kotiin ei liity vielä muistoja. Se on kuin tyhjä taulu, johon maalataan ensimmäiset siveltimen vedot tänään, kun avaan oven avainnippuni uusimmalla avaimella ja vien ensimmäiset tavarat sisälle.