Hidasta elämää, sopetumista uuteen elämään

Uuden vuoden jälkeen olen kovasti ajatellut elämäntilannettani, kivun ja sairauden vaikutusta elämääni ja ihmissuhteisiini.  En pidä siitä miten   kokonaivaltisesti sairaus vaikuttaa elämääni. En halua, että elämäni pyörii sairauteni ja siihen liittyvien asioiden ympärillä.

Olen huomannut, että olen ollut ärtynyt ja kiukkuinen ja valitettavasti olen purkanut pahaa oloani läheisiin, mieheeni ja ysäviini.  Olen hetkittäin ollut hyvin sietämätön ja vaikka tiedän sen johtuvan sairaudesta ja stressistä, niin se ei tee mielestäni käyttäytymistäni hyväksyttäväksi. Niiinpä yritän järjestää ajatuksiani kirjoittamalla.

Haluan tehdä muutoksen elmääni. Minulla on ikävä itseäni, enkä tahdo/aio antaa sairauden muuttaa itseäni.  Tiedän, että jostain kivun, surun,    epätoivon, kiukun ja vihan takaa löytyy se positiiinen, sitkeä ja elämäniloinen minä. Se osa minua, joka haluaa aina tutkia asioita monelta kannalta ja odottaa malttamattomana uutta päivää ja uusia mahdollisuuksia.

Epävarmuus ja tietämättömyys ovat kaltaiselleni tiedon pohjalta asioita käsittelevälle ihmiselle kauhistus. On vain luotettava ja toivottava, että   parempia hetkiä tulee. Uusien diagnoosiepäilyjen ja tutkimussuunnitelmien takia, epävarmuus ja kaikki siihen liittyvät tunteet ovat nousseet      pintaan. Olen hermostunut ja jännittynyt, toivon että sairauteni saisi vihdoin nimen, ehkä siihen löytyisi jopa hoitokeino?   Toistaiseksi joudun        tyytymään siihen, että hoito on oireenmukaista ja toivomaan, että lääketiede kehittyy.

Sen lisäksi, että etsin jokaisesta päivästä ne hyvät asiat. Pyrin muistamaan hyvät hetket ja rentoumaan. Minua harmittaa se, ettei voimavarani riitä kunnolla ihmissuhteiden ylläpitoon tai uusien ihmmisuhteiden muodostamiseen. Yritän tietysti pitää yhteyttä ystäviini ja tutustua uusiin ihmisiin, silloin kuin jaksan liikkua ihmisteilmoilla ja osallistua tapahtumiin yms. Ihmissuhteita rasittaa kovasti, se että joudun toistuvasti perumaan          sovittuja tapaamisia ja menoja huonotuneen vointini takia. En koskaan voi täysin ennakoida millaisesa kunnossa olen, pystynkö tapaamaan ketään, jaksanko lähteä kahville tai elokuviin. Tämä rajoittaa kovasti sosiaalista elämääni ja tunnen epävarmuutta sopiessani tapaamisia, pelkään etten  pystykkään tulemaan paikalle. En silti ole valmis luovuttamaan, kaikesta huolimatta haluan sopia menoja, haluan käydä ulkona ystävieni kanssa. Sairastumiseni on vähentänyt ihmissuhteiani, moni ”ystävä” on jättänyt minut, he eivät ole ymmärtäneet/kyenneet hyväksymään minussa tapahtunutta muutosta. Olen siitä surullinen, arvostan kovasti läheisiäni ja pyrin olemaan heidän seurassaan se postiivinen ja elämäniloinen ihminen ja  yritän työntää kivun taka-alalle. En vaivaa läheisiäni puheilla sairaudetani,en halua huolestuttaa heitä. On myös terapeutista ja piristävää keskittyä täysin muihin asioihin.

Toiveenani ja tavoitteenani on kuntouta niin, että pystyisin tekemään töitä kesällä ja jatkamaan opintojani syksyllä. Teen säännöllisesti fysioterapeutin antamia harjoituiksia, noudatan orjallisesti lääkäreiden ohjeita ja pyrin pitämään mielialan mahdollisimman korkealla.(realismia unohtamatta)

Uuteen elämäntilanteeseen sopeutuminen on haasteellista, en haluaisi hyväksyä, että elämäni tulee olemaan tällaista. En haluaisi hyväksyä sitä, että joka päivä ja hetki sattuu- loppuelämäni jokaisena päivänä. Mutta minun on pakko hyväksyä tosiasiat, muuten en pääse elämässä eteepäin. vaan junnaan samassa kohdassa ja pahimmassa tapauksessa katkeroidun ja kyynistyn. Hyväksymisestä lähtee muutos ja henkinen paranemisprosessi voi alkaa, psyykkinen hyvinvointi on todella tärkeää. Masennus voimistaa kivuntunnetta ja kivun tunne voimistaa masennusta, en halua joutua siihen noidankehään, olen työssäni tavannut ihmisiä jotka ovat joutuneet siihen tilanteeseen, eikä se ole kaunista katsottavaa.

Tiedän että muutoksen tekeminen ja uuteen elämäntilanteeseen sopeutuminen vaatii paljon työtä ja minun tapauksessani myös aikaa. En tiedä millä tavalla opin käsittelemään asiaa, kun en voi tällä kertaa käsitellä asiaa tiedon avulla. Haluaisin niin kovasti elää normaalia ja kivutonta nuoren naisen elämää, se ei vain ole mahdollista. Vaikka sairaus rajoittaa kovasti tekemistäni ja voimavarojani, en halua antaa sille elämääni. Tuntuu lähes mahdottomalta ajatukselta, että joudun hyväksymään ja sopeutumaan siihen, ettei muutosta parempaan välttämättä tule. Toivon, että ajan kuluessa, löydän keinoja, joiden avulla opin elämään sairauteni kanssa.