Lupa sairastaa
Viikko on ollut poikkeuksellisen raskas. Olen ollut päivystyksessä kolmena päivänä ja sairaalassa osastolla kaksi yötä eli yhteensä työviikon sairaalassa- potilaana. Ymmärsin, että olen todellakin sairas. Tietyst iolen tienny tsen, mutta kuten aiemmin olen kertonut asian hyväksyminen on minulle haasteellista. Sillä käsittelen asioita tiedon avulla, eikä minulla ole mahdollisuutta siihen kun sairaudellani ei ole nimeä. Osatolle ei oteta huvikseen ketään, yleensä saan kuulla vähättelyä, sitä etten näytä sairaalta. Miltä sairas näyttää? Vsyneeltä? Nuutuneelta? Aliravitulta? Huolittelemattomalta? Masentuneelta? Itse kuulun siihen, onnekkaaseen? ihmisjoukkoon, joka näyttää kuolemanväsyneenäkin korkeintaan vakavalta ja sitten pyörtyy suorita jaloilta. Eli en kanssaihmisten mukaan”näytä” sairaalta. Niinpä olin yllättynyt siitä, että tilanteeseeni suhtauduttiin vakavasti ja sain hyvää ja asiantuntevaa hoitoa.
Minulta jopa kysyttiin pärjäänkö kotona? Tietysti sanoin kyllä, sillä omasta mielestäni pärjään jotenkin, kunhan pystyn pitämään silmiäni auki ja jalat kantavat. Olenhan pärjännyt jotenkin tähänkin asti. Voinko silloin sanoa, etten enään pärjääkkään? Onko minun aina oltava se vahva, joka saa luovuttaa vasta äärimmäisessä hädässä?Saanko sairastaa? Saanko levätä? Mielestäni oikea vastaus kysymyksiin olisi kyllä, mutta jostain syystä en toimi niin omassa elämässäni. En ilmeisesti vieläkään ole oppinut, että olen itse elämäni tärkein ihminen. En osaa pitää puoliani. Kotona olen kaatuillut ja kompastellut jalkoihini neljä kertaa yhden vuoroauden aikana, tunnen olevani junan alle jäännyt raato ruoanlaiton jälkeen. Voisinko silti levätä koko päivän? Lepo, niin yksinkertainen asia riittää parantaman vointiani oleellisesti, silti saan sitä liian vähän. Yksi suurimmista haaveistani olisi saada levätä sängyssä, ihan niin kauan kunnes tunnen, että jaksaisin nousta ylös. Sairaalassa oloa ei mielestäni lasketa, sillä se oli poikkeustilanne.
Haluaisin oppia olemaan armollisempi itselleni, perfektionistina olen joutunut luopumaan monista standardeistani, kuten karvaton asunto, riittävän ptkät lenkit yms. Haluaisin, että minulla olisi oikeus sairastaa, kuten kenellä tahansa. Tämä siitä huolimatta, että sairauteni on krooninen, haluan, että minulla on oikeus sairastaa silloin kuin vointini on huono, haluan että voin levätä sängyssä kun istuminen huimaa/ottaa voimille. Haluan luvan sairastaa ja luvan olla sairas, vaikka en siltä näyttäisikään, kaikki sairaudet kun eivät näy päällepäin.
Tuntuu, että olisin umpikujassa. Kuulin kokemuksia, kuinka tutkimusten avulla on poissuljettu vaikka mitä sairauksia, minulla tutkimukset ovat vielä kesken, eikä kaikkia oireita ei ole otettu ollenkaan huomioon. Kuten lantion alueen vaikeaa kiputilaa ja spastisuutta, lupasin itselleni että yritän kaikin voimin saada apua. On surullista, että sairaan ihmisen täytyy vaatia ja taistella oikeudestaan saada hoitoa. Koen elämäntilanteeni raskaaksi ja hyvin stressaavaksi, joten varasin ajan terapeutille. Kokeilen ratkaisukseskeistä kriisiterapiaa ja toivon että saisin keinoja joiden avulla pystyisin käsittelemään sairastumistani ja sen aiheuttamia tunteita. Että pystyisin hyväksymään elämänmuutokseni, toteuttamaan sen kokreettisesti ja antamaan itselleni luvan sairastaa. Vointini on heikentynyt kotiutumisesta, mutta aion sitkeäst hakea apua. En pärjää tällä hetkellä yksin, enkä suostu häpeämään sitä.
