Ladataan...
Sateenkaaren alla

Nyt tiedän että tämä on todellista. 

Minulle on siunaantunut ylimaailmallisessa lotossa heikko itsetunto ja suuri kyky epäillä itseäni. Epäilen parisuhdettani, epäilen kykyäni olla parisuhteessa. Epäilen onko parisuhteeni todellinen, epäilen omaa suhdettani itseeni, omaa suhdetta seksuaalisuuteeni, omaa itseäni. Epäilen ovatko ystäväni ystäviäni, olenko minä hyvä ystävä, olenko hyvä ihminen. Epäilen. Paljon. Kaikkea. 

Mitä vanhemmaksi olen kasvanut olen oppinut tunnistamaan, mitkä epäilykset ovat todellisia ja mitkä eivät. Olen oppinut antamaan ajatuksien vain kulkea taka-alalla, sillä usein, hyvien yöunien jälkeen näyttää maailma aina paremmalta. 

Tiedostin omassa seksuaalisuudessani jotain erilaista ollessani teini. Minulla oli "ihastuksia" miehiin, mutta enemmänkin nämä ihastukset olivat pakottavaa tarvetta kuulua joukkoon. Joukkoon, jossa kaikki seurustelivat. Olin vähän erilainen muutenkin ihmisenä, joten en halunnut erottua, halusin vain olla kuten ympäröivä maailmani. Toivon todella, että olisin tuolloin puhunut asiasta ja tunnoistani, mutta jossittelu on aina helpompaa jälkeempäin. 

Minulla ei kuitenkaan koskaan ollut poikaystäviä. Minulla oli ystävä, tyttö, jonka kanssa vietimme "leikkisiä" pussailuhetkiä bileissä. Minulle nuo olivat paljon enemmän kuin leikkiä. Hänelle ne olivat tapa saada miehiltä huomiota kun itselleni ne olivat tapa "leikkiä", etten ollut lesbo. Poikaystävättömyyteni selitin huonolla itsetunnollani. 

Muutin tämän jälkeen, nuorena aikuisena, ulkomaille. Ulkomailla elämä oli villiä. Loin itselleni uuden itsevarman identiteetin, deittailin miehiä, paljo miehiä. Mikään ei vain jotenkin tuntunut oikealta. En ikinä kokenut ihastumisen huumaa. Suhteiden kaatuessa en kokenut muuta kuin hieman harmistusta, en ikinä surrut tilannetta vaan hyväksyin tilanteet olankohautuksella. 

Kirjoitin ensimmäisen kerran "olen biseksuaali" tekstin ollessani 21. Tuo teksti on edelleen koneeni sisällä, mutten antanut itselleni tilaa tutkia seksuaalisuuttani tuolloin. En halunnut olla erilainen, seurustelu naisen kanssa ei tuntunut normaalilta. Vaikkakin tiesin, että nautin naisten muodoista, L-koodi oli vakio tv-sarjani ja jännittävästi roolipeleissä hahmoni olivat aina lesboja. Siltikään en koskaan myöntänyt todellisuudessa itselleni seksuaalisuuttani.

Palattuani Suomeen ihastuin ensin pomooni. Hän oli nainen. Istuimme olohuoneessa ja sydämessäni nytkähti. Uskottelin itselleni että kyseessä oli vain humalatila. Seuraava ihastukseni oli voimakkaampi, mutta en paljoa siitäkään välittänyt. Lähetin kuitenkin ystävälleni viestin että "olen tyttöystävämetsällä". Saatoin olla humalassa. Sitten kohtasin nykyisen tyttöystäväni ja elämäni heilahti kertaheitolla.

Kuukausi sitten vierailin entisessä "tilapäisessä" kotimaassani ensimmäistä kertaa kaapista tulemisen jälkeen. Vierailu oli erikoinen. Tuntui siltä, kuin minä en olisi ollenkaan olemassa. Eihän tätä minun nykyistä, itseäni rakastavaa, itsevarmaa, naisen kanssa seurustelevaa minua ollut olemassa kun asuin vielä tuossa maassa. Oli erittäin outoa palata. Minun hyperseksualisoitunut miehiä deittaillut kaapissa ollut minäni oli hämmentynyt. En tuntenut muuta kuin kuulumattomuutta. 

Vierailun aikana luin paljon seksuaalisuudesta ja identiteetistä ymmärtääkseni kuulumattomuuden tunteeni. Selvisi, että en ollut yksin. Muillakin aikuisina kaapista tulleilla oli samoja kokemuksia. Kokemuksia kuulumattomuudesta ja hämmennyksestä. Palattuani tyttöystäväni kertoi, että vaikutin tasapainoisemmalta. Niin olinkin. Vierailu entisessä kotimaassa, jossa kasvoin aikuiseksi, varmisti tämän nykyisen elämäni todellisuutta. Rakkautta tyttöystävääni kohtaan. Varmisti sitä tunnetta, että olen oikealla polulla. 

Vierailu vanhassa kotimaassa auttoi palaamaan ja päättämään puolentoista vuoden seksuaalisen hyväksynnän matkan. Matkan, jonka aikana olen hävennyt, epäillyt, vihannut, rakastanut, ihmetellyt, pohtinut ja arvostellut omaa itseäni ja seksuaalisuuttani. Tunnen mielihyvää siitä, että uskallan nyt sanoa ääneen

"Olen lesbo"

 

Ladataan...
Sateenkaaren alla

Meidän jokaisen elämässä on hetkiä, jotka tullaan aina muistamaan. Minulle tämä oli se hetki.

Juhannus 2016.

Sunnuntai juhannuksen jälkeen. 

Olin suunnitellut suuni avaamista vuosia. Ikinä ei vain ollut pakottavaa tarvetta tehdä niin. Nyt kuitenkin oli pakko. 

Elämäni oli muuttunut silloin marraskuussa 2015. Olin ihastunut. Myöhemmin joulu-tammikuussa olin rakastunut. Sen jälkeen elämä oli ollut salailua ja "kaverilla" yökyläilyä. 

Kesäkuussa kerroin vanhemmilleni, että muutan asumaan uuden ystäväni kanssa. Viikko ennen juhannusta hän oli vieläkin "vain kaveri". 

Sitten tuli sunnuntai. Sisko lähti käyttämään koiraa. Minä istuin olohuoneessa. Äiti ja isä istuivat sohvalla. Nyt tai ei koskaan. 

Karaisin kurkkuani. Sanoin "äiti, mun pitää kertoa teille yksi juttu".

Silmiäni kirveli, itketti, jännitti. Pelotti. 

"Viime viikolla sanoin, että muutan kaverin kanssa yhteen. No, hän on enemmän kuin kaveri. Hän on mun tyttöystävä". 

Olin pyöritellyt tilannetta päässäni viikkoja. Suunnitellut miten kerron, mitä sanon, miten pohjustan tarinani. Mutta hetkessä se kaikki unohtui. Taistellessa kyyneliä vastaan oli vain pakko repäistä laastari nopeasti. Piti juosta ulos kaapista, jossa olin piilotellut yli kymmenen vuotta. Piti kertoa äidille ja isälle, että heidän tyttärensä oli rakastunut naiseen. 

Äiti katsoi hetken, kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja hän sanoi: " Kyllä minä tiesin. Se on okei". Tässä vaiheessa minä jo itkin vuolaasti. Äiti tuli halaamaan ja isä vain hymähti. Isän otetta asiaan olin pelännyt jo pitkään. Nyt kaikki kulminoitui siihen hetkeen kun hän hymyili ja totesi: "Jos sää hänestä tykkäät ja oot onnellinen niin kyllä mekin ollaan". 

Kaapista tuleminen aikuisena on pelottavaa. Siksi päätinkin, että kirjoitan blogiini siitä. Rakastumisesta, itsensä hyväksymisestä. Kaikesta ihanasta mitä rakkauteen kuuluu, mutta samalla kaikesta vaikeasta mitä siihen kulminoituu. 

"Minä rakastan sinua" ovat edelleen sanat, jotka saavat ääneni värisemään.

 

Ladataan...
Sateenkaaren alla

Nyt on aika tehdä #arvotarkistus. 

Minä ja meistä moni varmasti on heittänyt hanskansa tiskiin viime vuosina. En voi vaikuttaa, miksi siis tekisin millekään mitään. Viimeiset viikot, kuukaudet, lähemmäs vuoden on sosiaalinen media, sekä valtamedia puhunut poliitikoista, politiikasta, skandaali lausunnoista ja siitä, miten nykyään kansanedustaja voi sanoa lähes mitä vain. Minä päätinkin ottaa oman aktiivisuuteni asiakseni ja tästä syntyi #arvotarkistus. 

Internet on hieno asia, täältä löytyy kaikki informaatio, jonka tarvitsin #arvotarkistus-projektiini. Haaveeni olikin lähestyä jokaista 200 kansanedustajaa ja kysyä heiltä jostain itselleni tärkeästä arvosta. Ihmisoikeudet, vähemmistöt, tasa-arvo, heikommat ihmisryhmät, tulevaisuus ja niin edelleen. 

Sosiaalinen media on tätäkin hienompi. Lähes kaikki kansanedustajat ovat jossain sosiaalisista medioista, heihin on siis helppo ottaa yhteyttä. Aloitinkin valitsemalla randomisti 10 kansanedustajaa kansanedustajatietokannasta. Etsin heidät tämän jälkeen Twitteristä/Facebookista ja lähetin heille viestin kysyen jotain omiin arvoihini viittaavaa, ja kansanedustajan omia kolmea pääarvoa. Kuten: "Kuuluuko naisille mielestäsi tasa-arvoinen palkka? Mitkä ovat omat kolme pääarvoasi kansanedustajana? #arvotarkistus". 

En usko, että välttämättä saan aikaan yhtään mitään. Enkä itseasiassa ehkä haluakaan. Haluan enemmänkin tietää mitä arvoja päättäjillämme on. Mitkä asiat ovat heille tärkeitä. Uskon, että näin voin ymmärtää miksi Suomi on menossa siihen suuntaan mihin se on. Miksi ihmiset sanovat asioita, joita mediassa puidaan. Arvot kun määrittävät teoistamme paljon. Haluankin siis ymmärtää mitä arvoja meidän kansanedustajamme näkevät tärkeiksi. Onkin aika meillä jokaisella aktivoitua ja esittää päättäjille kysymyksiä, eikä vain istua sohvalla ja paheksua heidän toimiaan. 

Mielenkiinnolla jään odottamaan vastauksia.

 

Pages