Nyt tiedän että tämä on todellista. 

Minulle on siunaantunut ylimaailmallisessa lotossa heikko itsetunto ja suuri kyky epäillä itseäni. Epäilen parisuhdettani, epäilen kykyäni olla parisuhteessa. Epäilen onko parisuhteeni todellinen, epäilen omaa suhdettani itseeni, omaa suhdetta seksuaalisuuteeni, omaa itseäni. Epäilen ovatko ystäväni ystäviäni, olenko minä hyvä ystävä, olenko hyvä ihminen. Epäilen. Paljon. Kaikkea. 

Mitä vanhemmaksi olen kasvanut olen oppinut tunnistamaan, mitkä epäilykset ovat todellisia ja mitkä eivät. Olen oppinut antamaan ajatuksien vain kulkea taka-alalla, sillä usein, hyvien yöunien jälkeen näyttää maailma aina paremmalta. 

Tiedostin omassa seksuaalisuudessani jotain erilaista ollessani teini. Minulla oli ”ihastuksia” miehiin, mutta enemmänkin nämä ihastukset olivat pakottavaa tarvetta kuulua joukkoon. Joukkoon, jossa kaikki seurustelivat. Olin vähän erilainen muutenkin ihmisenä, joten en halunnut erottua, halusin vain olla kuten ympäröivä maailmani. Toivon todella, että olisin tuolloin puhunut asiasta ja tunnoistani, mutta jossittelu on aina helpompaa jälkeempäin. 

Minulla ei kuitenkaan koskaan ollut poikaystäviä. Minulla oli ystävä, tyttö, jonka kanssa vietimme ”leikkisiä” pussailuhetkiä bileissä. Minulle nuo olivat paljon enemmän kuin leikkiä. Hänelle ne olivat tapa saada miehiltä huomiota kun itselleni ne olivat tapa ”leikkiä”, etten ollut lesbo. Poikaystävättömyyteni selitin huonolla itsetunnollani. 

Muutin tämän jälkeen, nuorena aikuisena, ulkomaille. Ulkomailla elämä oli villiä. Loin itselleni uuden itsevarman identiteetin, deittailin miehiä, paljo miehiä. Mikään ei vain jotenkin tuntunut oikealta. En ikinä kokenut ihastumisen huumaa. Suhteiden kaatuessa en kokenut muuta kuin hieman harmistusta, en ikinä surrut tilannetta vaan hyväksyin tilanteet olankohautuksella. 

Kirjoitin ensimmäisen kerran ”olen biseksuaali” tekstin ollessani 21. Tuo teksti on edelleen koneeni sisällä, mutten antanut itselleni tilaa tutkia seksuaalisuuttani tuolloin. En halunnut olla erilainen, seurustelu naisen kanssa ei tuntunut normaalilta. Vaikkakin tiesin, että nautin naisten muodoista, L-koodi oli vakio tv-sarjani ja jännittävästi roolipeleissä hahmoni olivat aina lesboja. Siltikään en koskaan myöntänyt todellisuudessa itselleni seksuaalisuuttani.

Palattuani Suomeen ihastuin ensin pomooni. Hän oli nainen. Istuimme olohuoneessa ja sydämessäni nytkähti. Uskottelin itselleni että kyseessä oli vain humalatila. Seuraava ihastukseni oli voimakkaampi, mutta en paljoa siitäkään välittänyt. Lähetin kuitenkin ystävälleni viestin että ”olen tyttöystävämetsällä”. Saatoin olla humalassa. Sitten kohtasin nykyisen tyttöystäväni ja elämäni heilahti kertaheitolla.

Kuukausi sitten vierailin entisessä ”tilapäisessä” kotimaassani ensimmäistä kertaa kaapista tulemisen jälkeen. Vierailu oli erikoinen. Tuntui siltä, kuin minä en olisi ollenkaan olemassa. Eihän tätä minun nykyistä, itseäni rakastavaa, itsevarmaa, naisen kanssa seurustelevaa minua ollut olemassa kun asuin vielä tuossa maassa. Oli erittäin outoa palata. Minun hyperseksualisoitunut miehiä deittaillut kaapissa ollut minäni oli hämmentynyt. En tuntenut muuta kuin kuulumattomuutta. 

Vierailun aikana luin paljon seksuaalisuudesta ja identiteetistä ymmärtääkseni kuulumattomuuden tunteeni. Selvisi, että en ollut yksin. Muillakin aikuisina kaapista tulleilla oli samoja kokemuksia. Kokemuksia kuulumattomuudesta ja hämmennyksestä. Palattuani tyttöystäväni kertoi, että vaikutin tasapainoisemmalta. Niin olinkin. Vierailu entisessä kotimaassa, jossa kasvoin aikuiseksi, varmisti tämän nykyisen elämäni todellisuutta. Rakkautta tyttöystävääni kohtaan. Varmisti sitä tunnetta, että olen oikealla polulla. 

Vierailu vanhassa kotimaassa auttoi palaamaan ja päättämään puolentoista vuoden seksuaalisen hyväksynnän matkan. Matkan, jonka aikana olen hävennyt, epäillyt, vihannut, rakastanut, ihmetellyt, pohtinut ja arvostellut omaa itseäni ja seksuaalisuuttani. Tunnen mielihyvää siitä, että uskallan nyt sanoa ääneen

”Olen lesbo”