Urheilusta.

Tätä postausta on kiva kirjottaa lilahiusväripäässä 250ttä kertaa. Kihelmöi aivonystyröissä kivasti.

Niin eli päätin kirjoittaa urheilusta. Tai liikunnasta ja liikkumisen ilosta. Ja sen tärkeydestä minulle. 

Liikunta onkin ollut aina ihmeellisen suuri osa minun arkeani. Isäni on liikunnanopettaja, joten lapsuuteni meni pelatessa erilaisia pelejä ja liikkuessa. Nuoruus meni taekwon-dossa ja pesäpallossa. Olen-melkein-aikuinen-kapinani tuli ulos liikunnan lopettamisena. Olin 17 kun lopetin pesäpallon. Pesäpalloon kulunut aika muuttui Hesen burgereiksi ja lihoin. 23 kg vuodessa. Enkä edes huomannut. Yrittäessäni mahtua 9. luokan mekkoon karu totuus kuitenkin paljastui. Mitään ei tapahtunut muutamaan vuoteen. Lakkiaisteni jälkeen innostuin kävelemisestä ja laihduinkin kesässä 8 kg ja ensimmäinen yliopistovuoteni lisäsi vielä 10 kg tippuneiden läskimakkaroiden kasaan. Yliopistossa innostuinkin jälleen liikkumaan. Kävin salilla, jumpissa ja juoksemassa kolmen vuoden aikana enemmän kuin nuorena pesäpalloilijana. En huomannut liikunnan positiivista vaikutusta mielenterveyteeni. Viime viikolla tämä tosiasia vasta valkeni minulle.

Minulla on monta työtä. Yksi niistä on erittäin tavoite-orientoitunut. Pitää saada tavoite täyteen tai jossain vaiheessa työsopimusta ei jatketa. Stressaavaa, eikö? Ensimmäinen kuukausi sujui stressittä. Kävin salilla, juoksemassa, pyöräilemässä ja joogasin. Liikunta oli osa viikkorytmiäni kuutena päivänä seitsemästä. Sitten otin lyhyen loman, lähdin käymään Skotlannissa. Matkani oli pitkä ja univelkaa kertyi. Univelan kertyminen jatkui lomalla ja paluumatka menikin uupuneena nuokkuessa VR:n ikkunaa vasten. Päästessäni kotiin ei vain tuntunut siltä, että voisi lähteä salille. Ei kiinnostanut. Aamulla raahauduin väsyneenä töihin ja työpäivä ei sujunut mutkattomasti. Sama toistui neljä päivää. Tulokseni parani, mutta mielentilani ei. Neljäntenä päivänä mietin miksi vitutti ja ahdisti niin paljon. Vietin kokonaisen päivän miettien mistä yletön väsymykseni, kiinnostuksen puutteeni ja energia vajeeni johtuivat.

Syy oli yksinkertainen. En ollut liikkunut. Liikun töissä, mutta olin jättänyt päivittäiset liikuntahetkeni väliin ja antautunut väsymykselle, laiskuudelle ja uupumukselle. Neljäntenä päivänä tulinkin kotiin, puskin ruhoni tiukkoihin urheilutamineisiin ja lähdin pyöräilemään. Palasin tunnin päästä ja mielentilani oli parempi. Seuraavana päivänä toistin liikunta-annoksen. Nyt, kolme päivää myöhemmin ei enää ahdista. Kolmessa päivässä huomasin miten urheilu tarjoaa minulle stressinpurkumekanismin. Ilman sitä pääni ei kestä painetta. Mieleni mustenee ja ahdistuu. Meni 24 vuotta oppia liikunnan todellinen merkitys minulle. Pitää vain toivoa että koulu-uudistukset lisäävät liikuntaa ja saavat nuoret suomalaiset tajuamaan saman kuin minä. Liikunnan positiivisen vaikutuksen stressiin ja sen poistoon. Toivokaamme niin, vaikkakin uhkaavalta näyttää.