Kahden viikon hiatus.

Viimeiset kaksi viikkoa on mennyt hurjaa vauhtia.

Neljä-kuusi päiväisiä työviikkoja plus vapaaehtois ryhmä ja pesisleirin viestintäpäälikköys. Lisäksi ylihuomenna tapahtuva muutto, jonka eteen en edelleenkään ole tehnyt mitään. On ollut kiireistä, mutta ihanaa. Nyt stressi on purkautunut kuumeena ja flunssana. Mutta ei sekään haittaa. Vietin parhaat ja karmeimmat kaksi viikkoa, rakastin kaikkea ensimmäistä kertaa Suomeen paluuni jälkeen. Kuume on siis ansaittu.

Minä loistan silloin kun kalenterini on täynnä. Nautin siitä, että tunnen olevani tärkeä. Että ajallani on merkitys. Merkitys joka ei ole nopeiten Netflix sarjoja katsova ihmisyys. Vaan oikeasti jotain tärkeää. Viimeiset kaksi viikkoa on mennyt säätäessä työporukassa asioita, sen jälkeen kirjoitellessa juttuja paikallislehteen, tämän jälkeen valmistellessa vapaaehtoisryhmän festariständiä ja sitten vielä pesisleiri asiakirjojen täyttelyä. Onhan tässä ollut hommaa. 

Suomeen palattuani en ollut varma miten sopeudun. Hyvinhän minä sopeuduin. Nyt olisi edessä taas muutto ja pakko on myöntää, että vähän pelottaa. Uusi ympäristö, uudet ihmiset. Pitää luoda taas uudet kaverit, etsiä ihmiset joiden kanssa voi keskustella, sekoilla, nauraa ja joskus, harvoin, itkeäkin. Pitää löytää paikka kanssa ihmisten keskeltä ja tottua jälleen siihen ihmiseen joka minusta muovautuu uudessa ympäristössä. Tehdä taas rauha omien menneisyyden virheiden kanssa ja olla rehellinen itsestään uusien arvostelijoiden edessä. 

Sosiaalisuuteni tekee ihmisten kanssa keskustelun minulle helpoksi. En kuitenkaan kerro itsestäni mitään. Minun on hankala jakaa asioita. Kerron turhanpäiväisyyskiä helposti, mutta tärkeät asiat pidän salaisuuksina. En tiedä miksi, mutta näin on ollut aina. Tämän vuoksi ihmiset jotka valittavat turhasta ja ovat hankalia eivät enää nykyään pysy sosiaalisissa piireissäni. En jaksa olla se ”ystävä jolle on helppo puhua” ihmiselle, joka ei halua kuulla asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Minulle asioista kertominen on jo tarpeeksi vaikeaa ilman, että toinen ihminen ei halua edes kuulla niistä, koska ”eilen oli taas niin paska päivä tai joku ihminen on vain kamala tai koska minun elämäni on niin kamalaa, on ihanaa että voin kertoa edes jollekulle”. Pelottaa etsiä taas ihmisiä joihin voi luottaa ja joille voi kertoa asioita. 

Huomenna aamulla herään aikaisin pakatakseni elämäni taas laatikoihin. Siirtyäkseni uuteen kotiin, tuntemattomaan ympäristöön. Pelottaa, kauhistuttaa, innostaa, ilostuttaa, naurattaa. Huomenna varmaan itkettääkin. Maanantaina sanon taas kiitokset parhaille vanhemmille siitä, että sain suojautua kodin turvaan kahdeksaksi kuukaudeksi. Ja sitten taas mennään. Parin vuoden päästä kirjoitan tästä samasta jälleen uudessa blogissa. Muutoksesta ja elämästä. Ja silloinkin varmasti pelottaa. Toivotaan vain että vähän vähemmän.