Nuoruus.
Elämä on hassu vuoristorata. Se jatkuu ja jatkuu. Joskus luulee, että rata jatkuu suoraa eteenpäin, kunnes pian taas killut pää alaspäin silmukassa. Sitten kaarrellaan ja heilutaan. Ainoana toiveena vain, etteivät jarrut hajoa juuri kun ollaan varpaat kohti taivasta.
Vuoristorata-ajatus tuli tänään kun kävin ystäväni kanssa Tietomaassa. Tietomaa on Oulun oma tiedekeskus, missä voi kokeilla erilaisia asioita, oppia uutta esimerkiksi tieteestä, ja kokeilla vuoristorata simulaattoria. Päivä oli ihan parasta, osaksi juuri siksi, ettei sitä oltu pahemmin suunniteltu. Oli ollut tarkoitus tulla minun luokseni ompelemaan, mutta päädyttiinkin seikkailemaan uudella asutusalueella, käymään jo suljetulla kirpparilla ja päätymään hetken mielijohteesta Tietomaahan oppimaan persoonistamme erilaisissa kokeissa.
Jäinkin miettimään pakkomielteitämme suunnitteluun, ja homman hallintaan. Tarkoitankin sitä, miten pitää olla kaikki langat käsissä, ja suunta selvillä. Itse tunnustan olevani lievästi kontrollifriikki ja pidän siitä, että tiedän mihin mennään, milloin, ja miksi. Samalla kuitenkin osan sekoilla ja tehdä suunnittelemattomia hölmöyksiä. On kuin kävelisin poliisin humalatestiviivalla välillä ottaen sivu askeleita, tietoisesti.
Olenkin miettinyt paljon tulevaisuuttani. Minun täytyi kertoa viis-vuotissuunnitelmastani työhaastattelussa viime viikolla. Oli outoa ajatella omaa elämäänsä viiden vuoden päästä. Viisi vuotta sitten minulla oli selkeä ajatus missä olisin viiden vuoden päästä. En päätynyt lähellekään ajatustani, minkä vuoksi en tällä hetkellä osaakaan oikeastaan ajatella tulevaa. Tiedän, että olen lähdössä maisteri-opintoihin. Samalla kuitenkin haluan myös nähdä maailmaa, tavata ihmisiä, kertoa tarinoita, seikkailla ja sekoilla. Tiedän, että vuonna 2017 minulla pitäisi jollain mittapuulla olla suunta. Tiedän kuitenkin, että minulla on monta unelmatietä joita kohti haluan kulkea. Samanaikaisesti. Mikä onkin vaikeaa.
Suomessa ei pidä haaveilla monesta urasta, monesta asiasta, omata montaa tulevaisuusunelmaa. Meillä pitää olla yksi tavoite, jota kohti kulkea. Pää pystyssä, ajatukset maaliin kohdistettuna. Itselläni ei mene ihan niin. Samalla kun haaveilen dokumentaarisen valokuvaajan hommista maailmalla, viestintäpäälikön työstä järjestössä, puheenkirjoittajan hommasta poliitikoille ja dokumenttielokuvien tuottamisesta, haluan myös muuttaa Aasiaan ja opettaa pienille lapsille miten piirretään kissa tai kertoa höpsöjä tarinoita heinäsirkoista. Enkä rehellisesti osaa sanoa mikä noista unelmista on realistinen. Mikä tulee tapahtumaan, vai tuleeko mikään. Voi olla, että päädyn töihin yritykseen, missä kukaan ei puhu toisilleen ja työntekijät ovat vain osa koneistoa. Kuka tietää?
On pelottavan kutkuttavaa miettiä tulevaisuutta. Tuleeko minusta koskaan sellainen ihminen joka ei arvosta sekoilua Tietomaassa? Lakkaanko joskus haaveilemasta? Opinko joskus kiroilemaan vähemmän ja puhumaan järkevästi? Viisi vuotta on lyhyt aika pitkässä ruumiissa. Ensi vuonna avaan kirjeen jonka kirjoitin itselleni vuonna 2011. En muista mitä kirjoitin, mutta ehkä se valottaa hieman sitä mitä oikeasti toivoin saavuttaneeni vuonna 2016. Uskon, etten ehkä ole muuttunutkaan niin paljoin kun luulin. Että palikat ovat nyt enemmän levällään kuin silloin. Voin kuitenkin myöntää, että nautin tilanteestani enemmän kuin vuonna 2011. Olen oppinut, että jonnekin tässä ollaan matkalla. Vaikkei ehkä tiedäkään minne, on suunta kuitenkin olemassa ja päädyn joskus sinne minne minulla ei ollut tarkoitus päätyä ja tulen olemaan tyytyväinen. Toivottavasti.