Työnhakumaniaa.

Moi! Minun nimeni on Heta X. Näin ilmoituksenne…

Niin siinä taas kävi. Kirjoitin miljoonatta työhakemustani. Jälleen. Tällä viikolla olen halunnut kirjoittaa niin monesta asiasta, mutten ole ehtinyt. Olen suunnitellut kirjoittavani Pride-aiheisen postauksen, mutta se päivä meni, sitten aioin kirjoittaa maailman tilasta, mutta nyt ei ole fiilistä. Mutta mutta mutta. Kirjoitin siis työhakemuksen. 

Työhakemusten kirjoittaminen on taidetta. Oikea tahditus, sävy, väri, tuntu ja haju. Kuin hyvä viini. Kliinistä itsensä tutkiskelua, aktiivista markkinointia, reflektiota. Ei liian röyhkeä, mutta samalla itsevarma. Mukava, rento ja täsmällinen. Yli-ihminen, kaikki se mitä on sosiaalisen nörtin ja hikipingon ylisuorittajan välissä. Paperilla täydellinen käytännössä jotain muuta. Hullua ja järkevää samassa paketissa.

Ei varmaan voi sanoa, että työn hakeminen olisi harrastus. Keväällä vihasin työnhakua. Keväällä myös todella tarvitsin työn. Nyt minulla on kaksi työtä joista pidän intohimolla ja suunnattomasti. Miksi siis vieläkin eksyn mol.fi sivulle ja haen paikkoihin. Mikä minussa mättää, mietin samalla kun listaan työhistoriaani. Saan työhausta adrenaliinipiikin. Hieman samanlaisen kun hyppää benjin. Hyppy tuntemattomaan, ilman turvaa ja tukea. Riskinä se, että onnistuisi vahingossa saamaan puhelinsoiton. 

Minä haen töitä, koska haluan harjoitella hakemista. Haluan hioa CV:täni. Päivittää LinkedIn tiliäni. Korjailla kirjoitusvirheitä. On kuin kaikki opintojen ohessa ja niiden jälkeen tehdyt CV:t olisivat olleet harjoitusta jotain suurempaa kohti. En vain ole varma mitä se suurempi on. Haen, koska haluan kokeilla millaisilla hakemuksilla saan vastauksia. Miten röyhkeän itsevarma uskallan olla, miten paljon voin kehua taitojani, miten nöyrä on sopiva. Minä kun en osaa vastata noihin kysymyksiin kokeilen tikulla jäätä. Joissain hakemuksissa häpeän itsevarman ylenkatsovaa kirjoitustyyliäni ja kiltti naapurintyttö minussa ahdistuu. Niihin kuitenkin vastataan. Rehellisen suomalainen ”älä leiju” hakemus ei saa vastakaikua. 

Isäni aina sanoo, että ”kuka se lehmän hännän nostaisi jos ei lehmä itse”. Olen soveltanut tätä työhakemusharrastukseeni. Pyrin kertomaan selkeän ylpeästi asioista joista olen juuri sitä, ylpeä. Samalla pyrin kuitenkin välttämään ylentävää sävyä. Rehellinen koruton ilmaisu, selkeä kieliasu ja faktat ovat aina auttaneet. 

Moni varmasti ajattelee, että olen outo. Ei työnhakua voi harrastaa, he sanoisivat. Ei varmasti voikaan, mutta sitä voi harjoitella, eikä harjoitella voi ilman hakemusten jatkuvaa kirjoittamista. Kaikki nämä hakemukset ovat harjoitusta tulevaa varten, sitä päivää kun saan sen soiton. 

Hei Heta, hait meidän X rooliimme. Haluaisimme kutsua sinut haastatteluun…

Tai ehkä vain unelmoin…

Suhteet Oma elämä Työ

Leimasimella otsaan.

Oon viimeaikoina ajatellut tekeväni bucket listin. Niinkuin oikean sellaisen. Täynnä pieniä haaveita ja suuria tavoitteita. Oon myös aatellu että kirjoittaisin mun englanninkieliseen blogiin taas enemmän (itscalledtellus.wordpress.com). Eri kielillä ilmaisu on erilaista ja se onkin hauskaa. Näistä asioista en kuitenkaan kirjoita tänään. Tänään kirjoitan maailman leimasimesta.

Me ihmiset leimaudumme ja lokeroidumme todella nuorina. Viimeistään teineinä on jo piparikakkumuotti jonka läpi pitäisi ängetä koko persoona. On goottia, poikatyttöä, naiivia, tyttöä, poikaa, heteroa, homoa, tyhmää, nörttiä, kaunista, rumaa, komeaa, laihaa, lihavaa. On kuin olisi asetettu jokin valmiiksi tehty malli johon meidän on mahduttava. 

 

Minulle lokeroituminen oli teininä todella vaikeaa. HUOM. muistakaa, että puhun stereotypioista kun kuvailen itseäni minään seuraavista. Aloitetaan siitä, että olin nörtti. Rakastin kirjoja, kuvittelin maailmat ja unelmoin lentämisestä. Pidin matematiikasta ja halusin olla hyvä koulussa. En kuitenkaan tuntenut itseäni aivan kodikkaaksi muiden ”nörttien” ympäröimänä. Samalla olin ekstrovertti, jolle sosiaalisuus oli kaiken syy. Kaveriporukoita ja kavereita oli erilaisia ja useita. Ujo, olin poikien seurassa. Vakuutin itselleni, etten osannut puhua toiselle sukupuolelle, ja lopulta aloin uskoa omaan utopiaani. 

Poikatyttö tuli sanavarastoon kun pidin päällä enemmän college housuja kuin mekkoja. Meikkaaminen oli minulle myös magiaa, jota en ymmärtänyt. Sosiaalisen luonteeni vuoksi liikuin porukoissa, joissa oli niitä ”suosittuja” tyttöjä. Minä en kuulunut heihin. Päättelinkin, että olin ruma. Olin väärässä, mutta teiniminäni vakuuttui asiasta. Olin hippi koska halusin pelastaa maailman. Hipit kuitenkin hämmensivät minua. Musiikkimaultani olin tuolloin gootti tai hevari. En kuitenkaan liikkunut hevarien tai goottien seurassa. Luin mangaa yön pimeillä tunneilla. Japani-rakastajat eivät kuitenkaan auenneet minulle ihmisinä. Olin myös monta muuta asiaa, mutten nyt listaa enempää.

 

Tämän postauksen idea tuli lauantaina kun juhlittiin kansainvälistä pakolaispäivää. Maailmassa on 60 miljoonaa pakolaista. Enemmän kuin koskaan ennen. On hästägiä milloin pakolaiskriisille, milloin maailman rauhalle. Monissa maissa mieltä osoitettiin rajoitteiden poistamisen puolesta. Osassa taas rajoitteiden tiukentamisen asialla. Pieni ihminen jäikin miettimaan leimaa jonka me olemme lyöneet näiden ihmisten otsaan. 60 miljoonaa ihmistä elää tällä hetkellä leiman pakolainen alla. Moniko meistä miettii heidän taustojaan. Heidän tarinaansa. Millaisina he haluaisivat, että heidät nähtäisiin. Moniko näkee pakolais-leiman taa. Myönnän, että minäkään en. Usein koen surua siitä mitä monet heistä ovat nähneet. Koen sympatiaa heidän taistelulleen. Mutten tunne heitä. En tiedä yksilöiden tarinoita. Mikä on surullista. Monet heistä eivät pääse kertomaan haaveistaan tai toiveistaan. Minä julistan täällä olevani nykyään hippi-hipsteri-businessihminen-maailmanmatkaaja-kotihiiri-sekoilija. Joskus toivon kuulevani jonkun toisen tarinan. Tarinan pakolais-leiman alla. Ehkä se päivä on jo huomenna. Ken tietää.

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään