Oon viimeaikoina ajatellut tekeväni bucket listin. Niinkuin oikean sellaisen. Täynnä pieniä haaveita ja suuria tavoitteita. Oon myös aatellu että kirjoittaisin mun englanninkieliseen blogiin taas enemmän (itscalledtellus.wordpress.com). Eri kielillä ilmaisu on erilaista ja se onkin hauskaa. Näistä asioista en kuitenkaan kirjoita tänään. Tänään kirjoitan maailman leimasimesta.

Me ihmiset leimaudumme ja lokeroidumme todella nuorina. Viimeistään teineinä on jo piparikakkumuotti jonka läpi pitäisi ängetä koko persoona. On goottia, poikatyttöä, naiivia, tyttöä, poikaa, heteroa, homoa, tyhmää, nörttiä, kaunista, rumaa, komeaa, laihaa, lihavaa. On kuin olisi asetettu jokin valmiiksi tehty malli johon meidän on mahduttava. 

Minulle lokeroituminen oli teininä todella vaikeaa. HUOM. muistakaa, että puhun stereotypioista kun kuvailen itseäni minään seuraavista. Aloitetaan siitä, että olin nörtti. Rakastin kirjoja, kuvittelin maailmat ja unelmoin lentämisestä. Pidin matematiikasta ja halusin olla hyvä koulussa. En kuitenkaan tuntenut itseäni aivan kodikkaaksi muiden ”nörttien” ympäröimänä. Samalla olin ekstrovertti, jolle sosiaalisuus oli kaiken syy. Kaveriporukoita ja kavereita oli erilaisia ja useita. Ujo, olin poikien seurassa. Vakuutin itselleni, etten osannut puhua toiselle sukupuolelle, ja lopulta aloin uskoa omaan utopiaani. 

Poikatyttö tuli sanavarastoon kun pidin päällä enemmän college housuja kuin mekkoja. Meikkaaminen oli minulle myös magiaa, jota en ymmärtänyt. Sosiaalisen luonteeni vuoksi liikuin porukoissa, joissa oli niitä ”suosittuja” tyttöjä. Minä en kuulunut heihin. Päättelinkin, että olin ruma. Olin väärässä, mutta teiniminäni vakuuttui asiasta. Olin hippi koska halusin pelastaa maailman. Hipit kuitenkin hämmensivät minua. Musiikkimaultani olin tuolloin gootti tai hevari. En kuitenkaan liikkunut hevarien tai goottien seurassa. Luin mangaa yön pimeillä tunneilla. Japani-rakastajat eivät kuitenkaan auenneet minulle ihmisinä. Olin myös monta muuta asiaa, mutten nyt listaa enempää.

Tämän postauksen idea tuli lauantaina kun juhlittiin kansainvälistä pakolaispäivää. Maailmassa on 60 miljoonaa pakolaista. Enemmän kuin koskaan ennen. On hästägiä milloin pakolaiskriisille, milloin maailman rauhalle. Monissa maissa mieltä osoitettiin rajoitteiden poistamisen puolesta. Osassa taas rajoitteiden tiukentamisen asialla. Pieni ihminen jäikin miettimaan leimaa jonka me olemme lyöneet näiden ihmisten otsaan. 60 miljoonaa ihmistä elää tällä hetkellä leiman pakolainen alla. Moniko meistä miettii heidän taustojaan. Heidän tarinaansa. Millaisina he haluaisivat, että heidät nähtäisiin. Moniko näkee pakolais-leiman taa. Myönnän, että minäkään en. Usein koen surua siitä mitä monet heistä ovat nähneet. Koen sympatiaa heidän taistelulleen. Mutten tunne heitä. En tiedä yksilöiden tarinoita. Mikä on surullista. Monet heistä eivät pääse kertomaan haaveistaan tai toiveistaan. Minä julistan täällä olevani nykyään hippi-hipsteri-businessihminen-maailmanmatkaaja-kotihiiri-sekoilija. Joskus toivon kuulevani jonkun toisen tarinan. Tarinan pakolais-leiman alla. Ehkä se päivä on jo huomenna. Ken tietää.