”Heta, mää en uskois, että oot suomalainen”.

Maahanmuutto kysymykset, suomalaisuus, kulttuuri-identiteetti. Näitä asioita on nähnyt lehtien etu- ja sisäsivuilla viimeisien viikkojen ajan. On pohdittu kuka suomeen saa tulla. Mitä se maaginen suomalaisuus on, ja kulttuuri ministerin pestin tulevaisuuden ollessa yksi suuri kysymys-merkki, on myös mietitty mikä on meidän kulttuuri-identiteettimme. Me suomalaiset olemme ylpeitä suomalaisuudestamme, ja monet sitä kovaan ääneen muistuttavatkin kanssa eläjilleen. Moni ei kuitenkaan pysähdy miettimään, mitä se suomalaisuus ulkopuoliselle oikeastaan on. 

Pienen maan asukkeina usein unohdamme, että meistä tiedetään maailmalla todella vähän. Nokia kun harvoin tunnistetaan suomalaiseksi, Angry Birdsin linnut ovat maailman kansalaisia ja ylistamämme hyvinvointivaltion kannustushuuto ei ole rajojamme ylittänyt. Suomalaisuudesta ja suomalaisista tiedetäänkin varsin vähän.  

Asuessani ulkomailla suomalaisuuttani ihmeteltiin kerran jos toisenkin. Miksi? Koska hymyilen, puhun paljon ja olen sosiaalinen. Monelle ulkomaalaiselle ”suomalainen ei puhu eikä pussaa” on yleinen alkuoletus meitä pohjolan asukkeja kohdatessa. Suomalaisuuteni kuitenkin tunnustettiin, jos kavahdin kosketusta tai voitin alkoholiin liittyvän juomiskilpailun. Kun listaa lukee voi miettiä millainen on ulkomaalaisen suomalainen; jäyhä jöpöttäjä, jonka kasvoista hymyilyyn liittyvät lihakset ovat surkastuneet. Ihminen, jolle läheisyys on yleisesti mitta alkoholijuoman ja käden välillä, ei jotain mitä jaetaan toisen ihmisen kanssa. Onko tämä sitä suomalaisuutta, jota me niin hanakasti puolustamme. 

Koti-Suomeen palattuani olen aina ajoittain saanut kokea kylmän tunteen selkäpiissäni. Tunnen sen arvostelun selkärangassani, kun minun ”petturuuttani” arvioidaan. Sillä eihän kukaan Suomesta noin vain lähde ja kutsu jotain toista maata kodiksi. Ei se käy päinsä. Tai, että joku palaa tänne, ja arvostaakin käyttäytymismalleja, joita on oppinut jostain muualta. 

Olenkin paljon pohtinut suomalaisuutta ja kulttuuri-identiteettiäni tänne palattuani. Ne vuodet joina asuin ulkomailla tunsin olevani enemmän suomalainen kuin kotonani Oulussa. Olen rehellinen, suoraselkäinen ja luotettava, teen työni tarmolla ja en kestä turhaa juoruilua. Arvostan ystäviäni, vaikka joskus minuun tutustuminen saattaakin kestää hetken. Tiedän, että saamani peruskoulutus on luonut minulle oivan pohjan, jolle rakentaa. Olen puhunut kouluhistoriastani ja saanut osakseni ihailua ja hämmennystä. Olen kertonut asioista kuten opintotuki ja kokenut ihmisten ällistyksen. Kuitenkin nyt, kun olen palannut kotiin, tunnen suomalaisuuteni muuttuneen. 

Välillä minusta tuntuu, että me suomalaiset koetamme väkisin pitää kulttuurimme ja maamme samana. Pelkäämme muutosta, joten pidämme kiinni tutusta ja turvallisesta niin lujaa, että suljemme silmämme maailman ihanuudelta. Maailma on täynnä kulttuureja, joista voisimme oppia. Milloin viimeksi soitit kaikille perheesi jäsenille? Nepalissa perheen jäseniä on satoja ja jokainen päivä he silti soittavat ainakin 50 % läheisistään. Puhelut eivät ole pitkiä, mutta ne vahvistavat perheyhteisöä. Kambotsassa autetaan rahallisesti tai muuten naapurin lapsia pääsemään kouluun ilman, että naapurin täytyy erikseen apua pyytää. Britanniassa vaihdetaan kuulumisia puolituttujenkin kaupankassojen kanssa sujuvasti. Naapuritkin tunnetaan ainakin nimeltä. 

Meille muuttaa vuosittain ihmisiä monista eri kulttuureista. En ole naiivi ja väitä, että kaikki nämä kulttuurit sopivat tänne. Eikä heidän pidäkään. Minusta meidän tulee keskittyä näiden ihmisten sopeuttamiseen. Suomalainen kulttuuri ei ole helposti lähestyttävä. Olisi typerää olettaa, että joku voisi sekunnissa oppia ymmärtämään miksi me emme puhu toisillemme, ja pysymme toisiltamme tuntemattomina. Miksi hiljaisuus on joskus hyvä asia, ja murahtelu on täysin järkeenkäypä kommunikaatiomuoto. Miksi meillä arvostetaan tasa-arvoa ja koulutusta. Miksi meillä on suoraselkäinen ja ahkera työmoraali.

Minusta näistä asioista pitää puhua. Niitä pitää opettaa. Niitä pitää selittää. On tärkeää, että ymmärretään miksi esimerkiksi Suomessa minun arvoni naisena on sama kuin jonkun toisen arvo miehenä. Nämä ovat asioita, jotka eivät ole kaikissa kulttuureissa itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi aiemmin mainitsemassani Nepalissa minä koin alentavaa kohtelua, koska olin nainen. Minä kuitenkin pyrin taistelemaan arvojeni puolesta. En pyrkinyt loukkaamaan ketään, vaan dialogin avulla keskustelin siitä, miksi naisilla pitäisi olla sama arvo kuin miehilläkin. Aina en onnistunut saamaan viestiäni kuulluksi, mutta tiedän, että muutama kuuli ajatukseni. 

Tällaiseen dialogiin pitäisi Suomessakin olla valmiudet. Sillä kansainvälistyvässä maailmassa emme voi ikuisesti pitää kiinni suomalaisuudesta ja uskoa siihen, ettei meidän toimintatavoissamme ole minkäänlaista parantamisen varaa. Kaikissa kulttuureissa on, ei ole täydellistä kulttuuria. Uskonkin, että joskus se suomalaisuus, jota nyt tunnen, on joskus samanlaista muidenkin suomalaisten kanssa. Mutta se aika ei ole nyt.