Parhaus-hulluutta ja muuta mukavaa
Viime viikolla opin, että kärsin parhaus-syndroomasta.
Keksin nimen tilalleni itse. Puhuin asiasta muutaman ystäväni kanssa ja huomasimme parhaus-syndrooman olevan nuoren aikuisuuden oire. Yleisimmät oireilijat ovat n. 20-30 vuotiaita. Koulussa olit parhaiden joukossa yrittämättä, harrastuksissa olit top 10:ssä, myöhemmin elämässä suoriuduit pääsi sisällä hyvin. Koulu saattoi ailahdella, mutta ailahtelun paikkasi elämän muilla alueilla tapahtuneet onnistumiset. Työelämässä sait kehuja työpanoksestasi. Totuit onnistumisiin ja siihen, että olit hyvä asioissa joita teit. Viime viikolla koin ensimmäistä kertaa millaista on kun elämä lyö vasten kasvoja.
Reality check. Et ole paras, et lähelläkään. Laskeudu pilvilinnista. Herää.
Kuvittelen, että elämäni sanoisi minulle yllä olevat lauseet. Tämän hetkisessä työssäni olen keskiverto. En paras, en huonoin. Perusjamppa. En ajattelut asiaa, kunnes uusin tiimimme jäsen osoittautui huipputyypiksi niin töissä kuin niiden ulkopuolellakin. En ollut niinkään kateellinen hänelle, pidin hänestä kovasti. Olin kateellinen onnistumiselle. Itse teen kovasti työtä tullakseni paremmaksi, enkä näytä kehittyväni niin nopeasti kuin tahtoisin. Tämä turhauttaa. Turhautumiseni purkautui agressiona. Ei ketään kohtaan, paitsi maailmaa. Ja itseäni.
Ajaessani kotiin puhuin itseni kanssa. Ääneen. Tiedän kuulostaa hullulta, mutta kun asuin Nepalissa opin terapoimaan omaa ahdistustani puhumalla itselleni. Kuullessani miten typerältä aggressioni kuulosti ei voinut muuta kuin nauraa. Kuulostihan se typerältä, että olin niin vihainen ja turhautunut vain sen takia, etten ollut paras. Uskonkin, että suurin vihani tuli siitä, että maailma kehtasi muistuttaa minulle lapsuuden loppumisesta. Aikuiselämässä ei aina voi olla paras. Lapsuudessa se oli helpompaa, nyt, aikuisena, jos olet väärällä alalla, tai kehityt hitaammin et yksinkertaisesti voi aina olla se ykkönen.
Olen oppinut kolmessa päivässä paljon itsestäni. Siitä miten kilpailuviettini, täydellisyyden tavoitteluni ja riittämättömyyden tunteeni saattavat joskus hallita elämääni. Miten parhaus-kompleksini saattaa tuottaa minulle päiviä kun haluaisin vain lyödä nyrkkiä seinään ja kirota kovaan ääneen. Aikuiselämä ei kuitenkaan mene niin. Ei voi itkupotkuraivareilla kaikesta turhasta. Pitää ottaa askel taaksepäin ja katsoa tilannetta. Arvioida omaa reaktiota, reflektoida ja oppia. Näin voi kasvaa. Sillä kukaan ei halua junnata paikallaan. En ainakaan minä.